Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Seinän pääosassa on nainen, joka kirjoittaa muistiin menneitä tapahtumia. On oletettavasti viides marraskuuta, olkoonkin, että nainen sanoo hukanneensa viime talvena muutamia päiviä. Hän on aivan yksin ja arvelee, ettei hänen muistiinpanojaan koskaan löydetä.
Kaikki sai alkunsa siitä, kun Rüttlingerit kutsuivat naisen metsästysmajalleen. Hugo Rüttlinger on varakas kattilatehtailija, joka on hankkinut metsästysalueen vuorilta. Hän ei pidä metsästämisestä, mutta varakkaan liikemiehen pitää kutsua liikekumppaneitaan metsästämään, se on selvä. Metsästys kiehtoo enemmän Hugon vaimoa Luisea, joka on kertojamme serkku. Luise on terve ja reipas ihminen, kun taas Hugo on luulosairas hamstraaja, ja on varustanut metsästysmajan hyvin.
Kertoja viihtyy metsästysmajalla ja metsän rauhassa ja matkustaakin mieluusti metsästysmajalle muutamaksi päiväksi. Hän on jäänyt leskeksi ja tyttäretkin ovat jo aikuisia, joten hän voi tehdä mitä haluaa. Metsästysmajalla isäntäväki lähtee illaksi kylän majataloon. Hugo ja Luise eivät palaa illalla ja kun he eivät aamullakaan ole palanneet, kertoja huolestuu. Hän lähtee kävelemään kohti kylää.
Tie tuli tässä kohdassa ulos rotkosta, ja niin kauas kuin näin se eteni tyhjänä ja rauhallisena aamuauringossa. Haluttomasti työnsin koiran syrjään ja kävelin yksin eteenpäin. Onneksi olin alkanut kävellä hitaammin koiran esteltyä minua, sillä parin askelen päässä kolautin kovasti otsani ja horjahdin taaksepäin.
Kulkemisen estää näkymätön seinä, kylmä ja sileä ja täysin mahdoton ohittaa. Pian selviää, ettei seinä ulotu kovin syvälle maahan, eli periaatteessa sen ali voi kaivaa tunnelin. Seinä vaikuttaa laajalta. Kiertäessään sen reunaa kertoja löytää seinän toisella puolella olevan mökin, jonka pihalla mies seisoo kaivolla liikkumatta. Mies nojaa kiviseen kaukaloon ja on kenties siksi pystyssä, sillä hän on kyllä täysin hengetön.
Mitä on tapahtunut? Sitä kertojamme voi vain arvailla. Hän alkaa järjestellä pientä elämäänsä metsästysmajalla, alkuun seuranaan vain Rüttlingerien koira Luchs. Seinä rakentuu epämääräisen tunnelman ja epätietoisuuden varaan; se ei ole kirja, jossa tapahtuisi kovin paljon, mutta samalla kirjan pienet tapahtumat saavat suuren painoarvon. Lukija ei tiedä sen enempää kuin kertojakaan. Seinä on kiehtova selviytymistarina, jossa nainen joutuu epätavallisiin oloihin ja yrittää elää elämäänsä jotenkin tolkullisesti.
Kirja on ilmestynyt alunperin 1960-luvulla, ja se suomennettiin tuoreeltaan: Eila Pennasen suomennos ilmestyi vuonna 1964, kun alkuteos oli ilmestynyt 1963. Itävaltalainen Marlen Haushofer (1920–1970) kirjoitti muutaman romaanin, novelleja ja lastenkirjoja, ja hänet tunnetaan edelleen parhaiten Seinästä. Suomessa Seinä nousi uuteen suosioon Suurteoksia-kirjan myötä vuonna 2021, kun Malin Kivelä kirjoitti siitä oikein viekoittelevan esseen. Valitettavasti kirjan saatavuus oli silloin erittäin heikko ja Seinä nousi uutiseksi asti, kun Helmet-kirjastojen ainoaan kappaleeseen muodostui satojen lukijoiden varausjono.
Jono itsessään tietysti ruokkii mielenkiintoa – kaikkiahan kiinnostaa, mitä pitkän jonon päässä on – ja niin jono kasvoi, kunnes WSOY lopulta julkaisi kirjasta uuden painoksen. Uusi painos on alkuperäiselle uskollinen: Pennasen 1960-luvun suomennos on julkaistu sellaisenaan ja kirjassa on itävaltalaisen Alfons Ederin upea alkuperäinen kansikuva. (Eder asui Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle ja teki paljon kirjankansia erityisesti WSOY:lle ja Otavalle. Ederin töistä tunnetuimpia ovat Täällä Pohjantähden alla -trilogian kannet ja Karjala-oluen etiketti.) Suomennos on edelleen oikein käypä eikä tunnu erityisen vanhentuneelta. Olisin kyllä useammassa kohdassa keikauttanut nurinkuriselta tuntuvia sanajärjestyksiä (esimerkiksi yllä olevan sitaatin ”kolautin kovasti otsani”), mutta muuten 60 vuotta vanha suomennos toimii.
Uusintapainos Seinästä sai alkunsa hivenen epätavallisista oloista, mutta on hyvä että se otettiin. Teos on uuden tulemisensa arvoinen ja oikein viehättävä ja omintakeinen selviytymistarina. Se on riittävän ajaton maistuakseen mainiosti nykylukijoillekin, ja sen ytimessä oleva kysymys siitä, miten itse pärjäisi kertojan asemassa, on yhä mielenkiintoinen. Mennyt aika näkyy toki siinä, että kertojalla on monia sellaisia tarpeellisia maataloustaitoja, joita useimmilla nykylukijoilla ei enää ole.
