Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomalainen sanonta muistuttaa terävästi, ettei ole peilin vika, jos naama on vino. Juuri näin on käynyt monelle suomalaispoliitikolle, jotka pokkuroivat epäisänmaallisesti Venäjälle pahimpina suomettumisen aikoina.
Vuonna 1997 ilmestyi kohua ja pahaa mieltä herättänyt Oleg Gordievskin yhdessä toimittaja Inna Rogatšin kanssa kirjoittama muistelmateos Sokea peili : ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa. Kirja kertoo vaietuista tabuista Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden salaperäisistä kytkennöistä sekä sen takana olleista hirmutöiden tekijöistä eli agenteista, joilla oli lupa tappaa ja hiljentää eri mieltä olleet.
Suomi oli kylmän sodan vuosina suoraan kuin James Bond -romaaneista. Helsingissä ei voinut olla törmäämättä vakoojiin. Täällä oli jopa tungosta. Kaupunkia pidettiin hyvänä koulutuspaikkana vakoojille. Baareissa ja mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa tapasivat toisiaan eri vakoojat salaisia viestejä vaihdellen. Tätä ei ymmärrä, jos ei ole perehtynyt vakoilukirjallisuuteen.
Molemmat kirjan tekijät olivat läsnä kirjan julkistamistilaisuudessa Helsingissä elokuussa 1997. Professori Kimmo Rentolan mukaan kirja antoi uutta tietoa KGB:n menettelytavoista ja ulkomaantiedustelun käytännön toteutuksesta. Kirjaa pidettiin kuitenkin epäluotettavana ja liioittelevana. Mitä se olikin ja kuin tilauksesta tehty. Jo tuolloin heräsi kysymys: miksi se oli tehty?
Kirja ja sen sisältämät paljastukset olivat osa tuolloin vallinnutta poliittista ilmapiiriä, ja yritystä etsiä vakoilumaailmasta selitystä ja syyllisiä ”epäpyhän allianssin” eli kapitalistisen Suomen ja kaatumassa olleen kommunistisen Neuvostoliiton välillä. Jo siksi on hyvä asiasta mitään tietämättömien sukupolvien lukea tämä poliittisen kauhun ja vakoilun perusteos, mutta kriittisesti.
Suomalaisia on aina kiinnostanut yli 1300 kilometrin rajan Venäjän kanssa tarjoama poikkeuksellinen asema idän ja lännen välissä. Erityisesti se kiinnostaa nyt, kun Suomi on vaihtanut idästä länteen kuin lennosta päällystakkia ja liittynyt läntisen puolustusliitto Naton jäseneksi.
On hyvä tietää tänään hieman taustoja ja faktoja, joita löytyy tästä jännittävästä maailmasta. Kirjassa sivutaan ”jamesbondimaista” salaperäisyyttä ja Helsingin roolia toimia maailman vakoojapääkaupunkina kylmän sodan kuumimpina aikoina 1960- ja 70-luvuilla.
Keskustelu vakoilusta ja epäisänmaallisesta politikoinnista ei ole hävinnyt mihinkään. Sitä ylläpitää vauhkoontuneeseen tahtiin tuottelias ja sanavalmis presidentti Martti Ahtisaaren entinen neuvonantaja, professori ja suurlähettiläs Alpo Rusi lukuisissa vakoilua ja politiikan kulissien takaista maailmaa valottavissa kirjoissaan. Syyllinenkin Rusilla on: demarimahtimiehet.
Alpo Rusin mukaan demarit olivat läpeensä täynnä vakoojia, etenkin puolueen ylin ja vaikutusvaltaisin johto, pääministeri Kalevi Sorsa mukaan lukien. Rusi perustaa väitteensä Gordijevskiin, jonka mukaan Sorsa oli kuulunut ”ensimmäiseen yhteysluokkaan”, eli hänellä olisi ollut liian läheiset suhteet KGB:hen ollakseen vain viattomasti muuta kuin naamioitua vakoilemista.
Alpo Rusi arvioi Sorsan suhteita Neuvostoliittoon ja Neuvostoliiton edustajiin kriittisesti artikkelissaan muun muassa Kanavassa lähteenään saksalaisten historioitsijoiden Michael Ploetzin sekä Hans-Peter Müllerin vuonna 2004 julkaisema teos Ferngelenkte Friedensbewegung.
Ja vaikka ne ovat uskottavia, artikkelin loppuyhteenvetona Rusi kirjoittaa syyttelevän ärsyttävästi ja jälkiviisaasti: ”Kalevi Sorsa on saattanut olla suomettumisen sensuurin salattu ongelma, jonka selvittämisen estäminen estää kaikkinaisen suomettumisen avaamisen ja tunnistamisen.”