Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anni Polva (1915–2003) on jäänyt suomalaisen kirjallisuuden historiaan, mutta omana aikanaan häntä ei arvostettu. Paljon kertoo se, että jopa arvovaltainen teossarja Suomen kirjallisuus I-VIII otti Polvan hampaisiinsa ja haukkui hänet kirjasarjan ainoana kirjailijana. Juha Hurme tiivistää Polvaan kohdistuneet asenteet kriitiikko Eila Pennasen ajatuksiin: Polva kirjoittaa tyhmille naislukijoille vielä näitäkin tyhmemmistä naishahmoista ja karmeista miesidiooteista.
Romantiikka ja viihdekirjallisuus eivät tietysti ole koskaan nauttineet kriitikoiden suurta arvostusta, mutta Polva tuntuu aiheuttaneen suorastaan ylimitoitettua inhoa. Epäilemättä ärsytystä aiheutti se, että hän oli niin menestynyt: eläessään Suomen luetuin kirjailija, joka saattoi maailmalle 104 kirjaa ja jonka painosmäärät huitelivat jossain 2,5 ja kolmen miljoonan välillä. Minkälainen ihminen paljastuu näiden lukujen takaa on kuitenkin yllätys ja yhä edelleen myös omanlaisensa mysteeri.
Hurme on tunnettu lennokkasta kirjoitustyylistään, ja tapa jolla hän perkaa auki Anni Polvan elämän ei petä. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko ja Polvan nuoruusvuodet ovat kiinnostavaa luettavaa, jälkipuoliskolla siirrytään enemmän teosten sisällön referointiin. Polvasta rakentuu kuva sääntöjä kumartelemattomana villikkona, jonka ilmeinen älykkyys paistaa kuitenkin läpi hänen kaikissa tekemisissään. Lukija huomaa nopeasti, että Polvalla on paljon yhteistä kirjoittamiensa päähenkilöiden kanssa.
Tähän liittyy myös Polvan suuri paradoksi. Pärjäävä ja osaava kirjoittaja menee 23-vuotiaana naimisiin Unto Polvianderin kanssa ja kuin taikaiskusta Polvasta kuoriutuu ”perinteistä perinteisin vapauksistaan ja julkisista esiintymisistään luopuva nainen”, kuten Hurme asiaa kuvaa. Mikään ei viittaa siihen, että Polva pakotettiin rooliin, jota hän ei halunnut. Hänen elämässään näkyi tarinankaari, joka toistui myös monissa hänen kirjoissaan: älykäs, aktiivinen ja omapäinen päähenkilö alistuu lopulta kotirouvaksi oman perheenpään komentoon. Tosin aivan perinteisestä kotirouvan elämästä ei tietysti Polvan tapauksessa voida puhua, sen verran aktiivinen kirjoittaja hän lopulta oli.
Tämä pistää kuitenkin miettimään, miten Polvan kirjoja pitäisi oikein ymmärtää, ja oliko kriitikoilla ehkäpä jopa pointti kritisoidessaan hänen kirjojaan? Hurme pohtii, miten Polvan kirjat voidaan nähdä”naisten myyttisinä ja hauskoina vastatarinoina siitä, miten nainen voi mennä, tavoitella ja saada sen mitä haluaa. Ihan tuosta vaan!” Toisaalta Tiina-kirjoista viimeinen Taitaa olla rakkautta, Tiina osoittaa tämän juoniratkaisun ongelmallisuuden. Kaikkiaan 29 Tiina-kirjaa kuvaa päähenkilönsä moraalisesti kasvavana periaatteen ihmisenä, ja sitten sarja loppuu siihen, kun Tiina alistuu lapsuudenystävänsä Juhan mustasukkaisuuden edessä ja hylkää kaikki periaatteensa. Romanttista vai sittenkin ratkaisu, joka tekee tyhjäksi koko päähenkilön?
Polvan tuotannossa on kuitenkin kiinnostavia poikkeuksia, joista kannattaa nostaa esille varsinkin vuonna 1973 julkaistu Minulla ei ole ketään, jonka Polva kirjoitti nimimerkillä Kyllikki Heino. Kriitikoiden valitukseen kyllästynyt Polva kirjoitti ankaran ja lohduttoman kertomuksen 8-vuotiaan lapsen lyhyestä elämästä, josta ei löydy vastuullisia aikuisia eikä toivoa. Kriitikkojen ansaitusti kehuma teos osoittaa, että Polvalla oli kyllä edelleen taitoa ottaa haltuunsa mitä vain, jos hän vain itse niin halusi.
Toisaalta Minulla ei ole ketään varmaankin omalta osaltaan kertoo, miksi Polva oli niin suosittu kirjailija. Minulla ei ole ketään edusti ahdistavaa sosiaalista realismia, jota kyllä arvostettiin, mutta ei ole yllättävää, että lukeva kansa lopulta halusi lukea jotain, joka piristää omaa arkielämää, ja sitä Polvan normaalituotanto teki.
Suomen nuijituin nainen paljastuu yllättäväksi teokseksi. Kriitikoiden vallankäyttö ja kirjallinen kaanon on tietysti aina kiinnostava aihe, varsinkin kun tässä tapauksessa vallankäyttö ulottui niin pitkälle, että kirjastoja pyrittiin jopa estämään hankkimasta Polvan kirjoja kokelmiinsa! Ehkäpä kirjassa olisi voinut olla enemmänkin pohdintaa, miksi juuri naisten lukema ja naisten kirjoittama viihde on koettu niin pitkään uhkana. Eihän Polvan saama palaute aivan tavatonta ollut, ainakin Kaari Utrio oli niin ikään pitkään aivan roskakirjailijan maineessa, kunnes hänen laadukkaat tietokirjansa pakottivat kriitikot tarkastelemaan asennettaan.
Viihdyttävä tietokirja onnistuu joka tapauksessa kysymään ihan tarpeeksi suuria kysymyksiä; Polva näyttäytyy kirjan sivuilla ristiriitaisena ja paljon kiinnostavampana hahmona kuin hänen maineensa antaa ymmärtää.