Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen yhdessä kirjoittama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin sai 2022 innostuneen vastaanoton, ja seuraavana vuonna kirjasta tehtiin myös suosittu teatterisovitus Kansallisteatteriin. Tuisku Hiltusen kuvittama sarjakuvasovitus avaa nyt teoksen uudelle lukijaryhmälle ja antaa Ahmedin painavalle tarinalle visuaalisesti pysäyttävän, helposti lähestyttävän muodon.
Kasvukertomuksena Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on poikkeuksellisen kiinnostava. Nykyään Ujuni Ahmed tunnetaan erityisesti äänekkäänä tyttöjen ympärileikkauksen vastustajana. Ihmisoikeusvaikuttajana hänen työnsä ylipäätään kohdistuu erityisesti maahanmuuttajataustaisiin tyttöihin ja naisiin, mutta tie tähän pisteeseen on ollut poikkeuksellisen vaikea. Kolmevuotiaana Somaliasta Suomeen muuttanut Ahmed sai tottua siihen, että hän eli aivan erilaisessa todellisuudessa kuin valkoiset tytöt. Heille monet asiat olivat sallittuja ja mahdollisia, Ahmedin kaltaisille tytöille kieltoja taas löytyy loputtomasti. Pinnan alla on olettamus: jos tytölle tapahtuu jotain pahaa, olipa kyse väkivallasta, raiskauksesta tai jostain muusta, häpeä ja syyllisyys kuuluu vain hänelle.
Nuorella Ahmedilla riitti kysymyksiä: miksi ongelma on aina tytöt, miksi vain tytöt voivat olla vääränlaisia? Ahmed kyseenalaistaa ja ottaa hatkat, useaan otteeseen. Irtiotto perheestä ja perinteistä vaatii paljon, mutta teos on paljon muutakin kuin kertomus henkilökohtaisesta irtiotosta. Ahmed haastaa ajattelemaan isoja kysymyksiä. Luku, joka esittää kysymyksiä valkoisille feministeille on erinomainen. Kysymys on lyhyesti suvaitsevuudesta ja sensitiivisyydestä.
Kukaan ei sanoisi valkoisesta ihmisestä, että häntä pitää suvaita. Tummalle niin voi sanoa. Hänessä on siis jo lähtökohtaisesti jotain ongelmallista. Sensitiivisyyden vaatimus taas on yksi tapa vaientaa väkivallan uhreja. Minua on vaadittu puhumaan sensitiivisesti silpomisesta, vaikka se on väkivaltaa, jonka olen itse kokenut.
On tärkeä kysymys keiden ääni kuuluu yhteiskunnassa ja kenen kokemuksista vaietaan, ja mistä syistä. Myös luku uskonkysymyksistä herätti paljon ajatuksia. Kenellä on oikeus tuomita ja määritellä, miltä naisen tulisi näyttää? Huivikysymys on kiinnostava siitäkin syystä, että taustalla on aika tuore historiallinen muutos.
Ennen 90-lukua uskonto oli ollut Somaliassa pikemminkin hengellinen ja yhteisöllinen, ei poliittinen voima. Pukeutumiseen ei suhtauduttu tiukkapipoisesti, huivia ei usein käytetty ollenkaan tai se oli laskostettu rennosti pään yli. Sisällissodan myötä islamistiset ryhmät valtasivat alaa ja heidän myötään poliittisesta islamista tuli päivän sana. Perinteinen somalikulttuuri alkoi siis murtua ja tilalle on tullut fundamentalistinen saudiarabialainen uskontulkinta pukeutumisohjeineen, jota ironista kyllä on perusteltu Somaliassa ”omien juurien vaalimisena”.
Sarjakuvassa on kiinnostava kohta, kun Ahmedin äidinäiti tuli vierailulle Ahmedin ollessa yläasteella. Itsetietoinen ja tyylikäs nainen oli kasvanut Somaliassa aikana, jolloin naiset ottivat rannalla aurinkoa bikineissä. Kaikkien järkytykseksi hän muitta mutkitta kieltäytyy pukemasta päälleen nykyään yleisiä isoja huiveja, joihin somalirouvat pukeutuvat. Ahmed kertoo, miten mummin kautta mieleen piirtyi Somaliasta aivan toisenlainen kuva, ja sellainen piirtyy myös lukijalle. Se, mikä mielletään tänään muuttumattomaksi traditioksi tai ”omiksi juuriksi”, saattaa olla vain parin vuosikymmenen takaisen poliittisen murroksen tuotos.
Tällainen muutos on aika ahdistava ajatus, kehitys ei välttämättä menekään aina eteenpäin. Toisaalta ehkä se korostaa, miten merkityksellistä Ahmedin aktivistin työ on. Asioita on aina mahdollista muuttaa, ja joskus muutos voi tapahtua nopeastikin.
Tuisku Hiltusen käsissä Ahmedin tarina on saanut arvoisensa kohtelun. Hiltusen tyyli on selkeää ja hillittyä, luonnosmainen ja vähäeleinen piirustustyyli onnistuu ilmaisemaan paljon. Sarjakuvan värimaailma on niin ikään onnistunut. Pidin siitä, että värimaailma ei näy vain ruutujen sisällä, vaan monet sivut itsessään on myös väritetty. Kokonaisuus näyttää raikkaalta ja tuo rytmiä visuaaliseen ilmeeseen ja tukee tarinan tunnelman vaihteluita.
Ainoana pienenä kauneusvirheenä pidän sitä, että dialogeissa ja muussa kerronnassa käytetään samaa fonttia. Tämä ratkaisu ei aina häiritse, mutta tässä tapauksessa pieni tekstityyppien erittely olisi selkeyttänyt dokumentaarista kerrontaa ja tuonut tekstiin selkeämmän hierarkian. Kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja lopputuloksena on tyylikäs dokumentaarinen sarjakuva, jota voi suositella kaikille sarjakuvien ystäville.
