Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Valta… riippuu usein mielipiteestä ja propagandasta; totta on myös, että propagandassa on edullista, jos näytätte hyveellisemmältä kuin vastustajanne, ja että yksi keino näyttää hyveellisemmältä kuin vastustajanne on siinä, että olette hyveellinen. Tästä syystä voi toisinaan sattua, että voiton saavuttaa se puoli, jolla on enemmän sitä, minkä suuri yleisö katsoo hyveeksi.
Näin kirjoitti Bertrand Russell Länsimaisen filosofian historia II -kirjassaan.
Mutta oliko Paavo Lipponen ulkopuolinen, joka pääsi vahingossa sisäpiiriin? Lipposen muistelmien kolmannessa osassa esitellään Lipposen pitkää ja laajaa poliittista uraa, joka hakee vertaistaan nyky-Suomessa. Lipposen aika politiikassa ei ollut toki helppo eikä tie aina kovinkaan suora. Tuohon aikaan SDP:ssä riideltiin rajusti ja lipposlaiset oikeistodemarit kävivät kostoksi surutta vasemmistolaisempien tuomiojalaisten rippeiden kimppuun.
Valtionhoitaja : Muistelmat 1995–2024 kuuluu ”fiktiiviseen historiaan”, missä hyvä voittaa pahan, ja sen jälkeen maailmassa on kaikki hyvin. Se nostaa Lipposen ”poliittisten muistelmien Kalle Päätalo”-luokkaan johtajana, joka johdatti eksyksissä olleet demarit pimeydestä takaisin valoon, ja takaisin pimeyteen, ollen vähällä saada kaiken kunnian, mitä politiikassa voi, mutta kompuroi ikävästi loppumetreillä, ja menetti lopulla suosionsa. Varsinaiseksi tähdeksi hän nousi julkisuuteen Vara-Manuna Koiviston poliittisena sihteerinä, mutta oli jo SDP:ssä suuri nimi.
Lipponen on tunnontarkka tapahtumien kuvaaja, mutta emme voi olla varmoja ovatko nämä jälkeenpäin kirjoitetut kommentit muuta kuin hyvin kirjoitettua jälkiviisastelua, vai poliittisten vihollisten ja vääräksi havaittujen huomioiden piikikästä jälkikommentointia hieman samalla tavalla kuin Lipponen muistuttaa presidentti Kekkosenkin manipuloineen päiväkirjamerkintänsä 16.1.1973, jossa hän kertoo illanistujaisissa olleiden vieraiden, muun muassa Lipposen, arvostelleen UM:n virkamiesjunttaa, niin kuin Mauno Koivisto muistelmissaan väittää viitaten Nordek-prosessiin. Olikohan näin?
Ollaan Lipposesta mitä mieltä tahansa, hän on suuren luokan poliitikko, jolla oli paljon vaikutusvaltaa myös kansainvälisesti. Ilmassa on suuren draaman tuntua, sillä Lipposen odotettiin poliittisissa piireissä vastaavan viimeisessä muistelmaosassaan Tuomiojan Lipposesta omissa muistelemissaan esittämään rajuun kritiikkiin. Tämä onkin koko kirjan mielenkiintoisinta seurattavaa.
Kuuluisilla ja tavallisista oloista nousseilla demarijohtajilla on edessään kaksi isoa ongelmaa: miten piilottaa johtavalta luokalta alemmuudentunto häiritsemästä poliittista vaikuttamista, ja miten säilyttää tavallisen miehen imago sekä terve maalaisjärki samaan aikaan, kun nousee mahtimiesten luokkaan. Miten onnistuu piilottamaan sen, että kusi nousee päähän?
Voiko näitä asioita, aikoja ja ihmisiä edes verrata toisiinsa? Moni on yrittänyt, mutta vain harvat ovat siinä onnistuneet. Lipponen pääsee lähelle muistelmissaan. Lipponen painii omassa ylhäisessä sarjassaan ollen viimeinen pääministeriluokkaan koko ikänsä harjoitellut machiavellimäinen vallankäyttäjä, josta oli vaikea sanoa mitä hän lopulta sanoi ja oikeasti tarkoitti, vai tarkoittiko hän mitään, sillä hän jos kuka tiesi olevan tärkeämpää se, miltä asiat näyttivät kuin mitä ne olivat. Siinä lukuvihje myös lukijalle Lipposen muistelmien kolmannen osan suhteen. Kiinnostava kirja todella!
Lipponen osaa kirjoittaa samalla sekä älyllisen kirpeästi että hauskan joutuisasti myös rivien välistä hattuillen kaikille tasapuolisesti. Lukijan pitää vain muistaa muutama tosiasia ennen kuin katsoo menneeseen. 1960-luvulta alkanut sosialidemokratian voittokulku oli kuin katharsis koko suomalaiselle työväenliikkeelle, myös kommunistien enemmistösiivelle, sillä porvareilla oli ollut koko itsenäisyydenajan Suomessa hegemonia.
He pelottelivat kansaa, milloin milläkin ”sosialisminaaveella”, kuten Väinö Tannerin, joka oli myös erityisen hyvin menestyneen pääkaupungin osuusliikkeen, Elannon toimitusjohtaja, ajavan ”sosialismia”. Lipponen kuvailee Koivistoa ja hänen toimintaansa valaisevasti muun muassa Koiviston sutkautuksia viljellen, kuten kerran Koiviston puhuessa SDP:n hallitusryhmässä vuonna 1981 keskellä kuuminta huhumyllyä kepun yrityksestä saada Koiviston hallitus hajoamaan: ”Paskamaisesti alkaa tämäkin päivä, sanoi punakaartilainen, kun saappaita aamulla jalkaan veti ja teloitettavaksi vietiin.”
Lipposen asenteessa oli samaa ulkopuolisuuden terveyttävää tunnetta, jota hän oli kokenut jo kouluajoista lähtien. Hän ei pitänyt poliittisen elämän sisäänpäin kääntymisestä, jota SDP:ssa esiintyi Kalevi Sorsan lähipiirissä, mutta ei hän ollut epäsosiaalinenkaan:
Etäisyys oli tarkoitettu turvaamaan henkinen liikkumatila ja mahdollisuus tehdä omaehtoisia valintoja. Tein muutakin kuin puoluepolitiikkaa, osallistuin yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkistamatta aina, olivatko mielipiteet yhteneväiset SDP:n ohjelmien kanssa.
Tämä teki hänestä ”erilaisen” ja hieman oudonkin keskivertodemareiden ihmeteltäväksi. Lipponen purkaa poliittisia myyttejä ja porvarien ovelaa propagandaa aitiopaikalta oivallisesti. Hänen mielestään sellaista sosialisointiuhkaa, jota porvarit maalasivat seinille, ei koskaan ollut. Paavo Lipposesta puhuttiin hänen valtansa huipulla vuosina 1995–2002 hieman samalla tavalla. Mediat kutsuivat häntä saman aikaan sekä herkkähipiäiseksi että kovaääniseksi ”Moosekseksi”, joka hän olikin luonteeltaan ruhtinaana.
Muistelmien toisessa osassa Murrosten aika : muistelmat 1979–1995 hän luo pohjan omalle ja demareiden menestykselle 1990-luvulta eteenpäin:
Sosialidemokraatit olivat Kalevi Sorsan johdolla kantaneet raskainta hallitusvastuuta. Se oli kypsyttänyt puoluetta sovittamaan aatteen ja käytännön poliittisen toiminnan paremmin yhteen. 1970-luku oli ollut suurten uudistusten aikaa, tasa-arvon politiikan voittokulkua. Samalla oli omaksuttu pragmaattinen ote talouspolitiikassa. Elvytyspolitiikka, Korpilammen henki, toimiva kolmikantainen yhteistyö työmarkkina-asioissa, kaikki nämä oli saatu aikaan SDP:n johdolla.
Lipponen käyttää myös harkintakykyä muisteloissaan. Paitsi silloin, kun hän pääsee kuittaamaan maan ulkopolitiikkaa kurkusta kuristamiin kepulaisille, muun muassa Matti Tuoviselle (UM:n osastopäällikkö) ja äärikepulaiselle Keijo Korhoselle (apulaisosastopäällikkö). Rehellisyydessä on aina yksi iso ongelma: vaikka arvostamme rehellisyyttä, emme sitä ilman muuta kestä. Emme myöskään sano arkailematta mielipiteitämme asioista, jotka ovat muille hyvin tärkeitä tai joista heillä on varma mielipide. Lipponenkin tietää elävänsä niiden keskellä, joista kirjoittaa, ja on siksi heille ”helläkätinen” eikä paljasta ihan kaikkea mitä ajattelee ja tietää heistä.
Mutta osaa hän olla myös ilkeä. Onko muistelmien sävy tarkoituksellisesti kenkkuileva vai ystävällinen ja ymmärtävä? Ainakin se yrittää olla kuin luterilainen armo tai anteeksianto tehtyjä virheitä kohtaan. Vain kruunu, presidentin virka, jäi harmillisesti uupumaan. Lipponen eli ja hengitti Suomen kanssa samaan tahtiin maan muuttuessa moderniksi eurooppalaiseksi valtioksi.
Muistelmien kolmea osaa yhdistää kiinnostavalla tavalla Lipposen kyky sanoittaa osuvasti politiikan ytimeen kuuluvaa hokkuspokkuspolitiikkaa silmänkääntötemppuineen, sekä 1900-luvun kansainvälisesti katsottuna merkittävimmän kansanliikkeen, sosiaalidemokraattien, politiikan syvintä sisintä, ja tarvetta olla eturintamassa uudistusvoimana jähmeitä asenteita vastaan uudistuspolitiikan suunnannäyttäjänä.
Lipposta pidetään yhä demaripiireissä messiaanisena huolimatta loppu-uran mahalaskusta ja kannatuksen häviämisestä. Kolmas osa on osuva ja kiinnostava päätösosa Lipposen aiemmille tarkoille muisteluille. Mutta nyt vasta varsinaisesti päästään itse kuumaan ydinasiaan.
Lipponen on hauska ja pirullinen niin halutessaan. Mutta hän on myös ovela ruhtinas. Ei hän kaikkea kerro tai paljasta. Rivien välistä pitää arvailla. Kolmatta osaa on odotettu innostuksella, ja vihollisten piirissä pelolla, sillä toimittajataustaisella Lipposella on sana hallussaan, ja kynä yhtä terävä kuin aikoinaan murahdellessaan kaapin päältä Kekkosen tapaan totuuksia pistäen maata järjestykseen.
Lipposen muistelmien päätösosan kiinnostavin kysymys on: mitä on ”lipposlaisuus” ja sen perintö? Lipponen kertoo Kekkosen kuvanneen häntä poliittisesti kontroversielliksi ja luonteeltaan labiiliksi.
Pitkään hallinneiden ruhtinaiden edessä pitää esittää kysymys: tarvitseeko sota sittenkin sen yhden sotilaan, jonka panos saattaa olla ratkaiseva? Entä poliittiset dynastiat ja demokratian irvikuvana olevat poliittiset nimitykset, jotka muistuttavat erään hullun roomalaiskeisarin tapaa nimittää lempihevosensa senaattoriksi?
Hallitseminen on vaikeaa, mutta luopuminen vielä vaikeampaa. Miksi Lipponen ei raota meille vallan kulissien takaista politiikkaa tai sitä, miten likaista peliä voi toimittaja pelata muiden toimittajien kanssa, kun toimeksiantajana on liikkeellä luottamuksella?
Lopuksi Lipposen oikeistolaisuus näyttäisi olevan enemminkin opportunismia kuin konservatiivisuutta. Lipponen, vanha vasemmistodemari, teki äkkikäännöksen oikeistodemariksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän sai näin sorsalaisen (todella jäykän ja umpimielisin) oikeiston, joka oli naamioitunut keskustaksi, näyttämään oman kyvyttömyytensä ja itsensä dynaamisena voimana ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi Paasio-Iivarin kyvyttömyydelle nostaa puolue takaisin suurimmaksi. Loppu onkin historiaa!
Lipponen oli löytänyt kunnallispolitiikassa toimivan yhteistyöryhmän puolueen vanhoista leskisläisistä, ja rakentanut iskussa olevan koneen yhdessä nousevan tähden, kansanedustaja Arja Alhon, jota Lipponen kuvaa arvostavasti, sekä ovelan ja rakastetun piirisihteeri Esko Häsän kanssa. Tässä Lipponen oli mestari tavoitteenaan maan hallitseminen. Siinä hän onnistuikin melko hyvin.