Vankilat ovat aina kiinnostaneet minua, kaiken muun lisäksi, mutta myös erilaiset ammattien kuvaukset. Etenkin, jos on kyseessä sellainen ammatti, mihin en missään nimessä haluaisi tai edes sopisi. On silti aina kiinnostavaa tietää sellaisesta, koska onhan se jotenkin mystistä. Nyt pääsemme siis tutustumaan vanginvartijan ammattiin.
Mikko Kiiskilä on ollut vanginvartijana niin kauan, että osaa siitä kirjoittaa hyvinkin moninaisesti. Kiiskilä on kirjoittanut myös muistelmateoksen Vanginvartija (Bazar, 2025), joka kertoo myös näitä vanginvartijan tarinoita. Sörkka eli Helsingin vankila on kuitenkin tämän kirjan pääpaikka, josta hän kertoo hyvinkin erilaisia tarinoita. Mielenkiintoisia, mutta myös surullisia ja sitten niitä, jotka saattavat herättää hilpeyttä.
Minulle jäi päällimmäiseksi mieleen se, että vankilassa työskennellään siellä ”kiven sisässä”, vähän niin kuin ne vangitkin, sillä erotuksella, että pääsee välillä kotiin. Sitten se, että vanginvartijana on osattava luovia ajattelua niin monelta kantilta. Sitä on jotenkin ymmärrettävä sitä vangin mieltä ja sitten taas ei.
Hyvin Kiiskilä kertoo siitäkin, millaisin odotuksin uudet työntekijät tulevat paikalle. Sitä ei suinkaan olla niin valmiita kuin sitä luulisi. Kokemus on valttia. Kaikkea ei voi heti tietää eikä oppia, ja vasta vuosien jälkeen sitä oppii, miten sitä selviää kiperimmistäkin tilanteista.
Surullisimpia olivat ne tarinat, kun vanki yrittää tai onnistuu tekemään itsemurhan. Mikä on ollut vangin tilanne, että siihen on päätynyt. Kuinka monta kertaa vanginvartijan on oltava tilanteen tasalla.
Kirjassa kerrotaan myös kaikista tapahtumista, joita vankiloissa järjestetään. Siellä käy monenlaisia muusikoita esiintymässä. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että olen itsekin siellä käynyt 1970-luvun lopulla porukan mukana laulamassa ja se, miten olin pukeutunut, oli todella tärkeää. Minulla oli liian ”paljastava” kesämekko, joten sain siihen huivin mukaan.
Tämä kirja kannattaa lukea, niin saa hyvin osviittaa siihen, miten voi toisen ammattia arvostaa.






