Esikoisrunoilija Petra Vallila käsittelee Ehkä-kokoelmassaan siistin muodollista yrityskieltä uuteen runolliseen muotoon. Lopputuloksena on kiehtova ja mielenkiintoinen kokoelma hyvin konkreettiselta tuntuvia tekstejä.
Haastattelin Vallilaa sähköpostitse marraskuussa 2022.


Mistä Ehkä sai alkunsa, mitä halusit runoilla käsitellä?
Ehkä syntyi hitaasti ja hiukan varkain. Olen tehnyt yritysviestinnän asiallista kieltä työkseni jo vuosikymmeniä. Vaikka runous on ollut minulle olemassa aina, kesti aikansa ennen kuin päivätyöni kieli alkoi vääntäytyä uusiin runonmukaisiin asentoihin. Ensin yksittäisinä kokeina ja oivalluksina ja sitten systemaattisemmin.
Vaikka tein kokeita ensisijaisesti itselleni, epäilen toivoneeni, että tästä voisi versoa myös jonkinlaista kommunikaatiota. Parasta on, kun itsestäänselvät asiat nytkähtävät pois paikoiltaan ja paljastuu vapauksia sopia toisin. Yritysviestinnän kieli vain esittää itsestään selvää.
Kuinka sinusta tuli julkaistu runoilija? Millainen kokoelman tie oli pöytälaatikosta painoon? Mikä kokoelman rakentamisessa oli helppoa, mikä vaikeaa?
Kirjoittelin salaa aikani, mutta varsinaisen kokoelman rakentamisessa turvauduin muihin. Opiskelin kirjoittamista Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmassa, ja pieni kirjallinen yhteisömme auttoi tarkentamaan katseen kieleen itseensä ja tulemaan lukijaa hiukan vastaan. Myös kustannustoimittajani kommentit olivat suureksi avuksi. Käsikirjoituksen ensiversiot olivat läpeensä kryptistä luettavaa.
En osaa sanoa, mikä olisi ollut erityisen helppoa tai erityisen vaikeaa, monet asiat olivat molempia samanaikaisesti. Sen tiedän, että kirjoitan mielelläni.
Ehkä on saanut niin hienon vastaanoton, että sitä on vähän vaikea uskoa todeksi. Olen loputtoman otettu ja onnellinen siitä, että juuri Poesia päätti tarttua teokseen.
Olet tehnyt kirjan taiton ja kannet itse. Oliko mielessäsi kirkas visio taiton yksityiskohtiin asti?
Taittoon sovelsin samaa kokeilun ja kokeilun ja kokeilun menetelmää, jolla kirjan kielikin lopulta asettui paikoilleen.
Taitto-ohjelmalla leikkiminen tekee standardimarginaaleista ja -riviväleistä ja muista ei-kirjallisista pakotteista poikkeamisesta helpompaa, hommassa oli asettelun sijaan muotoilun tuntua. Koin toki myös säännöllisen syvää kauhua siitä, että se mitä lähetän painoon palaakin aivan toisena takaisin siksi, että olen unohtanut ruksia jonkin kriittisen ruudun. Yksi turhan niukka marginaali teokseen jäikin, en kerro minne.
Arveluttiko laittaa kirjalle lähes täysin tasaisen harmaa kansi? Vai voiko luottaa, että runokokoelman ei ehkä ensisijaisesti tarvitse voittaa lukijoita puolelleen kannen perusteella?
Olen hykerrellyt sitä, että kirjan kansi näyttää muiden kirjojen joukossa sellaiselta harmaalta paikanvaraajalta, joita verkkosivuilla käytetään varsinaisen kuvan puuttuessa.
Kirjan sivuillakin mainittu “ei kuvituskuvia” tuntui minusta oikealta ratkaisulta siksi, etten halunnut sitoutua kuvien muka-tuhansiin sanoihin, jotka kuitenkin johdattelevat kohti jotain tiettyä luentaa. Halusin jättää kaikenlaiset valinnat auki.
Tunnustan, etten myöskään osannut ajatella kannen kutsu-ulottuvuutta, tai että yrittäisin houkutella lukijoita. En voi ihan sulkea pois sitäkään ajatusta, että tässä on toimittu päinvastoin, pyritty piiloutumaan katseilta.
Mikä on suhteesi puhuttuun ja kuvalliseen runoon? Ehkä käyttää paljon taitollisia ja typografisia keinoja, jotka eivät lausutusta runosta välity. Miten suhtautuisit runojesi esittämiseen ääneen luettuina?
Kuvarunous ja konkreettinen runous ovat kiinnostaneet minua pitkään, kaikenlaiset aseemiset asiat ja kokeellisemmat säkeenylitykset.
Korporaatiokieli on itsessään myös monin paikoin kuvallista ja konkreettistakin, asioita kommunikoidaan typografisin keinoin ja ei-ilmikielellisin merkein tietyn, ainakin pintapuolisesti jaetun koodiston sisällä. Viestin asettelu on usein yhtä tärkeää kuin se, mitä vaikkapa kolmeen ranskalaiseen viivaan kirjaimellisesti kirjataan.
Olen lukenut muutaman kirjani sivuista ääneen yleisön edessä, mutta lähtökohtaisesti ehkä on minulle olemassa hiljaisena tilana. Jokin kuvaa ja ääntä yhdistävä esittämisen tapa voisi ehkä tulla kyseeseen, mutta en ole rohkaistunut vielä julkisiin kokeiluihin.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Olen ilokseni tutustunut aivan erityislaatuiseen esikoisrunoilijaretkueeseen, joista jokaisen teokset ovat avartaneet ajatuksiani ja antaneet aivan valtavasti. Pauli Hautalan Katseen maanosat, Riikka Simpuran Painottomuus, Atte Koskisen Silmittömyys ja Mikko Rädyn Borealia kulkevat tästedes matkassani.
Lisäksi väitän, että kaikille tekisi hyvää ryhtyä Poesiavihkojen tilaajaksi; viidesti vuodessa ilmestyvä kaunokirjallinen vihkosarja altistaa uudelle ja mielekkäälle.