Lauri Piispa: Eisenstein

Siellä, missä elokuvaan suhtaudutaan taiteena, on aina ollut hyväksyttyä inhota Eisensteinin elokuvia, mutta ei olla tuntematta niitä.

Sergei Eisenstein (1898–1948) sai elämänsä aikana valmiiksi vain kuusi elokuvaa, mutta nuo elokuvat sementoivat hänen maineensa elokuvataiteen edelläkävijänä. Tunnetuin näistä on tietysti Panssarilaiva Potjomkin, moneen otteeseen kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi äänestetty teos. Eisensteinin maine on kuitenkin ollut vaikea. Neuvostoliittolainen ohjaaja on usein nähty myös stalinistina ja opportunistina, hirmuhallinnon myötäilijänä. Tunnetusti Aleksandr Solženitsynin romaanissa Ivan Denisovitšin päivä eräs hahmo sanoo pisteliään mielipiteensä Eisensteinista ”perseennuolijana, joka totteli käskyjä kuin koira”. Myöhäisneuvostokauden intellektuelleille mikään ei ollut vastenmielisempää kuin Panssarilaiva Potjomkin.

Paljon on kuitenkin muuttunut Neuvostoliiton romahtamisen myötä. Uudet arkistolöydot, elämäkerrat ja elokuvien restauroidut versiot ovat tuoneet esiin huomattavasti ilmeekkäämmän ja traagisemman näkymän ohjaajaan, ja myytti punaisesta Eisensteinistä onkin pitkälti romuttunut. Kulttuurihistorijoitsija ja elokuvatutkija Lauri Piispa tuo kirjassaan esiin Eisensteinin elämän ja tuotannon ensimmäistä kertaa suomeksi tuoreeseen tutkimustietoon nojaten.

Piispa seuraa Eisensteinin uran alkuvaiheita ensin insinööriopinnoista teatterin pariin. Eisensteinin ura teatterinohjaajana jäi lyhyeksi, kun hän jo innostui elokuvan mahdollisuuksista. Eisensteinin kolme ensimmäistä elokuvaa olivat tärkeitä neuvostoelokuvalle: Lakko, Panssarilaiva Potjomkin ja Lokakuu loivat perustan historiallisen vallankumouselokuvan lajityypille, joka oli neuvostoelokuvien tärkein genre aina 60-luvulle saakka. Toisaalta Piispa kirjoittaa, että ”Eisensteinin ura hoviohjaajana ja puoluepropagandanistina jäi lyhyeksi ja päättyi mahalaskuun. Hänen elokuvat olivat yksinkertaisesti liian omaperäisiä, monimielisiä ja suoraan sanottuna omituisia, jotta ne olisivat palvelleet poliittista tarkoitustaan.”

Eisensteinia kiinnostikin ideologiaa enemmän taiteen psykologia, eli miten taide vaikuttaa katsojaan sekä emotionaalisesti että älyllisesti. Avain katsojan tunteisiin oli leikkaus, jota hän piti elokuvan tärkeimpänä ilmaisukeinona. Eisenstein olikin paitsi ohjaaja niin merkittävä teoreetiikko, ja hänen montaasiteoria teoritisoi miten kahden kuvan yhdistäminen voi tuottaa uuden, kolmannen merkityksen, joka ei ole kummassakaan kuvassa itsessään.

Potjomkinissa esimerkiksi on parisen tuhatta otosta, kun tuon ajan elokuvissa niitä oli yleensä noin viisisataa. Lyhyet otokset tekevät elokuvasta levottoman, liike katkeaa jatkuvasti ja näkökulma hajoitetaan tarkoituksella palasiksi. Elokuvan erikoinen dokumentaarinen ote on ollut niin vakuuttava, että monet kuvittelevat elokuvan kuuluisan verilöylykohtauksen Odessan portailla perustuvan historiaan. Tosiasiassa fiktiivinen kohtaus perustuu Pietarin verisunnuntaihin 1905, jolloin aseettomia mielenosoittajia tapettiin joukottain.

Kuten usein käy, hyvä tarina kuitenkin voittaa todellisuuden. Nykyään kyseinen portaikko tunnetaan Odessassa virallisesti nimellä Potjomkinin portaikko. Myös Lokakuun talvipalatsin valtaus -kohtaus koki hieman samanlaisen kohtalon. Elokuvan kohtausta on näytetty vuosikymmenien mittaan mukamas aitona uutisfilminä, koska todellisista tapahtumista ei ole olemassa autenttista kuvamateriaalia.

Uhkaavia sävyjä Eisensteinin tarina saa 1930-luvulle tultaessa. Sosiaalisesta realismista, puoluekurista ja terrorista tulee päivän sana, ja mitään kummallisia taiteellisiä rönsyjä ei enää suvaita. Eisenstein sai kokea tämän henkilökohtaisesti, kun hänen kollektivisoinnin ajasta kertova elokuvansa Bezinin niitty kiellettiin heti valmistuttuaan, eikä siitä jäänyt jäljelle jälkipolville käytännössä yhtään mitään. Piispa toteaa elokuvan lienevän elokuvahistorian kuuluisin kadonnut teos. Eisenstein kohtasi noihin aikoihin muitakin epäonnistumisia, ja hänelle alkoi käydä selväksi, että seuraavan elokuvaprojektin oli syytä olla nappisuoritus, jos halusi pitää hengestään kiinni.

Elokuva Aleksanteri Nevski oli maineenpalautus, joka pelasti hänen uransa siinä vaiheessa, kun hänen asemansa Neuvostoliitossa oli vakavasti vaakalaudalla. Se oli kuitenkin taiteellinen kompromissi, latteahko tarina jossa hyvä ja paha selkeästi erottuvat, ja harmaan sävyt on siivottu pois. Elokuva kuitenkin mahdollisti unelmaprojekti Iivana Julman – alun perin kolmiosaiseksi suunnitellun eepoksen, joka olisi psykologisesti ja historiallisesti syvä tutkielma ”oikeutetun yksinvaltiaan” arkkityypistä. Ensimmäinen osa olikin suuri menestys – myös taiteellisesti – ja Stalin ihastui kuvaan kovasta mutta välttämättömästä johtajasta.

Eisenstein ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Toinen osa sitten suututtikin Stalinin perusteellisesti; elokuva sairautensa repimästä vainoharhaisesta tyrannista ei todellakaan ollut sitä mitä haluttiin nähdä, ja niin elokuva hyllytettiin, eikä sitä näytetty Eisensteinin elinaikana. Kolmannesta osasta ei tietenkään ollut enää mitään toivoa, mutta Eisensteinille tämä oli silti voitto. Piispa pohtii, miten vakavasti sairas ohjaaja luultavasti tiesi tekevänsä viimeistä elokuvaansa, ja hän halusi tehdä sen omilla ehdoillaan – ja onnistui. Nykyään Iivana julman toista osaa pidetään mestariteoksena, usein jopa parempana kuin Potjomkia.

Eisensteinistä ja hänen taiteellisesta työskentelystä piirtyy kirjassa hyvin omapäinen ja omalaatuinen kuva. Ohjaajan tarina pistää miettimään taiteilijan vaikeaa roolia autokratian alla. Kaikkia niitä syntymättömiä teoksia ja kompromisseja, jos halusi saada äänensä yhteiskunnassa edes jollain tasolla näkyviin.

Piispa toteaakin kirjan alussa, miten naapurimaamme on ollut usein autoritaarinen ja väkivaltainen valtio, jota on toisaalta tasapainottanut syvä ja kriittinen taiteellinen kulttuuri. Sen terävimmät edustajat ovat olleet vallan arvostelijoita ja sen katkeria todistajia, ja heidän joukossaan Sergei Eisenstein erottuu, koska hän oli molempia. Vaikka hän toimi diktatuurin palveluksessa, hänen elokuvansa pureutuivat suoraan neuvostoyhteiskunnan kipukohtiin: tyranniaan, pelkoon, vallankäyttöön, massojen liikkeeseen ja pienen ihmisen osaan. Nämä teemat ovat ikuisia Venäjän historiassa, ja siksi Eisenstein puhuttelee yhä tänäänkin.

Lukijana ei voi olla muuta kuin samaa mieltä. Huolella pohjustettua kirjaa voi tietysti suositella kaikille elokuvahistoriasta kiinnostuneille mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa Neuvostoliiton ristiriitainen suhde taiteeseen, ideologiaan ja vallankäyttöön.