Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
En muista olenko koskaan törmännyt aivan samanlaiseen kirjaan kuin Moderneja taiteilijoita : Taidehistoriaa omin silmin. Kirja on esseeteos, mutta toisin kuin tämän genren edustajat usein, kyseessä ei ole mikään pikku kirjanen, jonka kuvaliitteeseen on saatu koottua ujo lajitelma teoskuvia. Ei, kirja on paitsi anteeksipyytelemättömän muhkea, sen kuvavalikoima on vaikuttava, ja koko komeus on tyylikkäästi taitettu hyvälaatuiselle paperille. Kuten takakannessakin todetaan, kyseessä on nykyään perin harvinaiseksi käynyt perinteinen taidekirja.
Taiteilija ja emeritaprofessori Silja Rantanen tarkastelee kirjassaan modernia taidetta, mutta ehkä hieman yllättävästä näkökulmasta. Nykyisessä taidepuheessa modernismi näyttäytyy helposti jo ohitettuna vaiheena, eikä se tunnu löytävän kovinkaan innokkaita puolustajia. Rantasesta puolustaja kuitenkin löytyy, ja johdannossa hän peräti puuskahtaa miten kyllästynyt hän on modernismin moittimiseen. Kyse on kuitenkin siitä, mitä 120 vuoden aikana on tehty taiteessa, ja kaiken tämän ylimalkainen tyrmääminen tekee lopulta vääryyttä valtavalle joukolle suurenmoisia taiteilijoita.
Kirjassa on siten kysymys näkemisestä; katsomalla tuttuja ja hieman tuntemattomampia taiteilijoita ja teoksia voidaan saada aivan uudenlaisia näkökulmia siihen mitä modernismi oikeastaan on. Koska Rantanen on ansioitunut taiteilija itsekin, esseissä avautuva näkökulma on poikkeuksellisen eläytyvä ja toisinaan myös haastava. Esimerkiksi essee Wassily Kandinskystä ei aloita esittelemällä taiteilijaa lukijalle. Oletus on, että lukija kyllä tuntee tämän ja että lukijalla on hänen taiteestaan myös jonkinlainen mielipide, jonka Rantanen lähtee haastamaan.
Tekstit perustuvat luentoihin, joita Rantanen piti Kuvataideakatemian maalauksen professorina vuosina 2010–2015, mutta kirjassa luentojen pohja on muuttunut pohdiskelevampaan suuntaan. Rantanen ei siis niinkään saarnaa jotain yhtä oikeaa mielipidettä, vaan avaa ovia moninaisille tulkinnoille ja kutsuu lukijan katsomaan taidetta omien silmiensä kautta.
Kirjaan on valittu mahdollisimman monipuolinen joukko taiteilijoita: Jo mainittu Wassily Kandinsky, Paul Klee, Francis Picabia, Georgia O’Keeffe, Ljubov Popova, Tove Jansson, Maija Isola, Ahti Lavonen, Öyvind Fahlström ja Marie-Louise Ekman. Jotkut näistä ovat itsestäänselviä valintoja, mutta on tässä yllätyksiäkin. Ahti Lavonen oli itselleni aivan uusi tuttavuus, eikä Öyvind Fahlström myöskään sanonut mitään. Fahlström onkin muuten erikoinen tapaus. Kuten Rantanen toteaa, hän on kirjan vaikeatajuisin taiteilija ja hänen teoksiinsa on vaikea ihastua – ainakaan välittömästi. Silti taiteilija tavoittaa aikakaudestaan jotain oleellista ja luo mielleyhtymiä, jotka on avoimia vapaalle tulkinnalle. Myös Rantasen essee löytää taiteilijan myötä poikkeuksellisen henkilökohtaisia sävyjä.
Underground-essee oli itselleni erityisen kiinnostava, sillä onhan se instituutiokriittisen nykytaiteen kasvualusta, kuten Rantanen kirjoittaa. Undergroundia käsitellään erityisesti Alpo Jaakolan (Ruusuruoska, 1967) ja Timo Aarnilan (Kyynelten tie, 1971) sarjakuvien kautta, sillä lyhyaikainen suomalainen underground ajoittuu ajallisesti näiden teosten väliin. Tässä oli niin paljon asiaa ja ajateltavaa aina Warholista undergroundin monitaiteisuuteen, että essee on varmaan pakko lukea vielä toiseen kertaan.
Pidin myös aivan erityisesti Tove Janssonia käsittelevästä esseestä, sillä tässä pohditaan paljolti samoja asioita joita itsekin olen miettinyt. Viime vuosina Tove Janssonin kuvataiteen profiilia on tietoisesti nostettu, mikä olisi varmasti ilahduttanut taiteilijaa, sillä Janssonia vaivasi, miten hänen taiteensa jäi Muumien jalkoihin. Tässä profiilinnostossa on kuitenkin sellainen vika, että Janssonin taidetta ei edelleenkään käsitellä ja arvoteta sen mukaan mikä hänen tuotannossaan on oikeasti parasta, eli juurikin ne muumiromaanit ja niiden kuvitus.
Miksi olisi jotenkin väärin arvostaa Janssonia juuri siinä, missä hän oli paras, eli nerokkaana kuvittajana, kirjallisuutta ja kuvaa yhdistävän taiteenlajin edelläkävijänä ja mestarina, Rantanen kysyy. Janssonin korottaminen merkittäväksi kuvataiteilijaksi paljastaa, että kuvitettujen romaanien tekijän arvonnousuun oletetaan kaikesta huolimatta edelleen tarvittavan perinteisesti kanonisoidumpaa taiteenlajia, Rantanen kritisoi.
Janssonin ongelma ei kuitenkaan ehkä ollut Muumien suosio, kuten usein ajatellaan, vaan itse suomalaisen taiteen kehitys, joka ei ollut hänen tyylilleen otollinen. Rantanen nostaa esille runollisen jälki-impressionismin, joka vaikutti voimakkaasti Janssoniin ja jonka murrosvaiheessa muumipiirrokset itse asiassa syntyivät. Valitettavasti jälki-impressionismin tyyli-ihanteet eivät lopulta menestyneet maassamme, ja siten suuntaus alkoi näyttäytyä Janssonillekin yhä mahdottomampana tienä. Sivumennen sanoen, jälki-impressionismista oli 13.9.2026 asti Villa Gyllenbergistä erinomainen näyttely, jonka näyttelyjulkaisuun Runollinen todellisuus kannattaa vähintään tutustua, jos museovisiitti ei onnistunut.
Mainitaan vielä Maija Isola, joka käyttötaiteen mestarina on kirjassa pienoinen yllätys, mutta loppujen lopuksi hän vaikutti 1960-luvun kuvalliseen ajatteluun enemmän kuin useimmat ajan kuvataiteilijat. Rantanen pohtii esseessään muun muassa soveltavan taiteen ja puhtaan taiteen välistä roolijakoa, jota on viime aikoina arvioitu uudelleen. Isola itse ei antanut painokangasmalleilleen varsinaista taideteoksen asemaa, mutta Rantanen ei näe syytä, miksi niiden sommittelua ei voisi tarkastella siinä missä minkä tahansa taideteoksen, ja tosiaan – miksipä ei?
Moderneja taiteilijoita : Taidehistoriaa omin silmin on poikkeuksellinen kirja. Harvemmin tällaisia nykyään näkee: kirjaa, joissa taidetta tarkastellaan näin perusteellisesti ja kriittisesti. Kirjan kanssa on hieman samanlainen olo kuin olisi museossa taidekuraattori henkilökohtaisena matkaoppaana. Taidehistoria ei jää kuivaksi luetteloinniksi, vaan eläväksi ja haastavaksi keskusteluksi menneen ja nykyisen välillä.