Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämä kirja se on mielenkiintoinen, sillä vankilat ovat aina kiinnostaneet minua. Raitahameessa valottaa naisvankien elämää 1800-luvun Suomessa.
Sisältö on jaksotettu hyvin: kirja kertoo miksi naiset joutuivat vankilaan, millaista elämä vankilassa oli, miten uskonasiat ja koulutus hoidettiin, millaisia suhdeverkostoja muurien takana syntyi, miten sairaus ja kuolema näyttäytyivät ja millaista oli päästä vapauteen. Eli mitä vain tulee heti mieleen tällaisen kirjan kanssa, vastaukset löytyvät lukemalla. Toki vastaukset ovat aika lailla uskomattomia ja se onkin sitä, mitä on ikäänkuin hauska peilata tähän aikaan. Ehkä 1800-luvulla tehdyt päätökset ovat olleet silloin ”normaaleja”.
Johanna Annola osaa kertoa historiasta erittäin lukijaystävällisesti, sillä ei ole ollenkaan puisevaa historian paasausta, vaan mielenkiintoista juttua siitä, miten ennen elettiin ja nimenomaan vankiloissa.
Aluksi oli kehruulaitoksia, sillä olihan naisten tehtävä töitä. Turussa ja Lappeenrannassa olivat tällaiset ”tehtaat”, joissa naisia pidettiin vangittuina ja joissa he sitten valmistivat vaatteita muun muassa laitosten käyttöön. Kehruuhuoneiden jälkeen tuli sitten Hämeenlinnan kuritushuone ja työvankila.
Tavallisimpia naisten rikoksia oli lapsenmurha, joka siihen aikaan oli ihan eri kategoriassa kuin murhat yleensä. Nainen saattoi tappaa juuri syntyneen lapsensa, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia elättää tätä. Varkaudet olivat tavallisia, sillä jos oli köyhä, niin ei ollut varaa mihinkään. Irtolaisuus oli myös tavanomainen syy. Melkoinen rikos sekin tämän päivän vinkkelistä katottuna.
Monilla vangeilla saattoi silti olla jo lapsia tai heitä syntyi vankeudessa. Näistä lapsista oli kova äideillä kova huoli. Mihin saada lapsi, kun sitä ei voinut loputtomiin vankilassa pitää. Kirjassa kerrotaan muutamasta nimetystä äidistä. Heidän kirjeitään on säilynyt, kun he etsivät paikkaa joko itselleen tai lapselleen.
Kirjassa on myös muutamia kuvia niin vangeista kuin niistä paikoistakin. Olin oikein ilahtunut, että niitä kuvia oli ja osa henkilöistä sai kasvot. Voin siis suositella lämpimästi tätä kirjaa.
Johanna Annola on kirjoittanut myös romaaneja, joissa kerrotaan naisen elämästä joskus silloin ennen, Valkenee kaukainen ranta ja sen itsenäinen jatko-osa Langenneiden naisten talo. Olen molemmat myös lukenut ja kovasti pitänyt.
