Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hallan talo, itäisessä Ylä-Karjalassa, seisoo erään sinihohteisen vaaranselänteen kainalossa, liki Kokkovaaran taloa ja Hallajokea. Sen läheisin ympäristö on kallioinen pihamaa, jonka reunalla nököttää vanha luhtiaitta, matala karjasuoja ja sammalkattoinen sauna, kauempana nokimusta riihi. Riihen vieressä on metsittynyt niitty, joka, ennen kuin talo oli asumattomaksi jäänyt, oli puskenut muinaista kasvustoa, ruusuruohoa, mäkitervakkoa ja noidanlukkoa. Niityn takana alkaa peltomaa, joka katovuosien jälkeen tuotti viljalti ohraa ja ruista, ennen kuin hoitamattomana alkoi kasvaa koivunvesaa. Muutoin taloa ympäröivät jylhät petäiköt, Hiidenportin kalliorotkot ja suolammet. Tämä on niiden viiden naisen koto, joiden elämänvaiheita Maritta Lintunen on käynyt kertoilemaan kirjassaan Halla.
Naisten nimet ensin eläneestä myöhempiin olivat: Pieta, Mataleena, Eliina, Tuomikki, esikoislapsia kaikki, sekä Hilja. Oli heistä Eliina kaksoispari Reetin kanssa, ja Tuomikki hukkui vierailla mailla, mutta Tuomikin veljelle syntyi Hilja, Hiljalle Juho, Juholle Sampo.
Yllä oleva kuvaus Hallan talosta ja suvusta on kirjoitettu Aleksis Kiven Seitsemää veljestä mukaillen. Kirjansa alussa Kivi kuvaa Jukolan taloa, joka tuli mieleen Hallaa lukiessani. Aivan kuten Jukola Seitsemässä veljeksessä, on Hallan talo Lintusen romaanissa kuin yksi päähenkilöistä.
Vaikka Lintunen omistaa kirjansa esiäideilleen, vähintään yhtä tärkeiksi teemoiksi nousivat minusta sukutilan jatkuvuus, pysyvyys ja perintö. Hallan talo on kuin karjalaiseen peruskallioon juntattu kiintopiste, jonka kautta kaikki eri aikakausien naiset kulkevat. Sukupolvia tulee ja menee, mutta tila pysyy. Tulee katovuosi, laho, Hallatuuli Oy tai vainolainen, mutta maa pysyy. Kuolee isäntä tai vastasyntynyt, mutta talo pysyy.
Lintusen runoilijan ja novellistin suomi on kaunista ja kaikkiin aikakausiin muovautuvaa, aina 1700-luvun alkupuolelta joulukuuhun 2025 asti. Proosatekstiä värittävät lähes samanlaisina toistuvat esiäitien litaniat, Hiljan Kokkovaarasta saamat kirjeet, kirjan avaava pro gradu -sitaatti ja lopun runo, eli erilaisia tekstityylejä on käytetty runsaasti mutta taitavasti. Vaikka näkökulmahenkilöitäkin on useita, he ovat tarpeeksi erilaisia ja siten helposti tunnistettavissa.
Lukiessani olin huolissani siitä, muistaako Lintunen käyttää Hallan talon lähistölle sijoittamansa Tšehovin aseen. Kirjallisuudessa Tšehovin aseella viitataan tarinan alkupuolella vaivihkaa mainittuun esineeseen, jonka ensiesiintyminen ei ole erityisen korosteinen, mutta joka tarinan edetessä paljastuu juonen kannalta ratkaisevaksi. Ideana on, että kaikilla tarinaan tuoduilla esineillä pitäisi olla joku merkitys. Hallassa tunnistin Tšehovin aseeksi Pietan isän metsään kätkemän arvokkaan plootumytyn, mutta jätän lukijan itsensä selvitettäväksi, miten Lintunen palaa sen pariin, vai palaako ollenkaan.
Kirjan kannen suunnitellut Piia Aho on tehnyt hyvän valinnan muokatessaan kansikuvan Berndt Lindholmin maalauksesta Kesäilta vuodelta 1893. Juuri jotain noin klassista Hallan talo ansaitsee.
