Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tätä dokumenttia tuskin puoletkaan porukasta pystyy lukemaan, tuskin haluaakaan lukea, sanasta sanaan alusta loppuun: sen verran syöpäläiset kaivautuvat lukijankin ihon alle ja julmuudet tuntuvat iskuina takaraivossa, luissa ja ytimissä.
Ahdistava kirja Auschwitzista lukijalle.
Voi vain arvailla ahdistuksen määrän Auschwitzin läpikäyneillä, kaiken tuskan kokeneilla, joita heitäkin elossa vielä maailmalla on, kuten Ghettopäiväkirjasta käy ilmi tai kuten Stefan Hanken kirjasta ja KZ Überlebt-valokuvanäyttelystä, johon voi tutustua Auschwitzin keskitysleirimuseossa 1.2.2017 alkaen. Ks. HS Kuukausiliite 12/2016.
Kuolema, väkivalta, nälkä, taudit, kapot, SS-miehet ja niin edelleen – kaikki yhtä painajaista.
– Ei uskoisi ihmisestä tällaista, joutuu lukija tämän tästä nielaisemaan. Entä leirille salanimellä Tomasz Serafinski soluttautuneen Puolan vastarintaliikkeen upseerin Witold Pileckin mietteet nähdessään ja kokiessaan nahoissaan milloin mitäkin julmaa, vaikkapa havaitessaan toistatuhatta alastonta bolsevikkivankia jäätävässä lumisateessa ja purevassa viimassa marssimassa kohti krematoriota?
“Nähtävästi ihminen voi olla naiivi aina kuolemaansa saakka. Minä kuvittelin siinä vaiheessa, että näille sotavangeille annettaisiin alus- ja päällysvaatteet, en vain käsittänyt miksi tähän tarkoitukseen käytettiin krematoriota ja tuhlattin kallista työaikaa tässä tehtaassa, jossa toverimme tekivät töitä kolmessa vuorossa ja kellon ympäri eivätkä sittenkään ehtineet polttaa tovereidemme jäännöksiä tarpeeksi ripeästi. —
Ovet suljettiin. Krematorioon tiputettiin yläkautta yksi tai kaksi kanisteria, ja sitten uhrien sätkivät ruumiit heitettiin nopeasti kuumiin uuneihin.”
Ei mitään määrää kidutuksella ja kuolemalla, savupiipun kautta poistumisella.
Pilecki oli liittynyt yhtenä päivänä, 19.9.1940, Varsovassa kenenkään huomaamatta jonoon, jota katupartio oli kokoamassa Auschwitziin. Tehtävänä on raportoida leiriolosuhteista ulkopuolelle ja samalla koota leirin sisällä miehistä vastarintajoukkoja.
Päivittäisen nälän, sairauden, kidutuksen ja tappamisen ilmapiirissäkin kumma kyllä tehtävä etenee ja tiedottaminen onnistuu leirin ulkopuolelle, missä tosin ei juuri reagoida mitenkään. Lopulta Pilecki pakenee kahden ja puolen vuoden rääkin jälkeen, 27.4.1943, leiriltä kyselemään, miksei maanalainen liike tee mitään leirin tuhoamiseksi.
Kun kirja on lopussa, on lukijakin jonkin aikaa kunnolla pieksettynä ennen loppuhuokaisua.
Vihjeeksi: Jos liian piinaavaksi käy, hypätkää toistuvat rutiinit yli ja siirtykää kirjan loppupuolelle, jossa yhdeksänsivuinen Liite 4 käy lyhyesti läpi kaiken olennaisen, mutta niin ettei tarvitse lukea edes näitä lievempiä lauseita, kuinka “pyöveli Palittzsch armahtaisi heidät ampumalla kuulan heidän takaraivoonsa ja heidän veriset ruumiinsa vietäisiin rattailla krematorioon” tai kuinka …
Hyi hitto! Ihmistä. Silti: On kaikkien velvollisuus lukea kirja ja tutustua, kuinka ihmisrotua ‘jalostetaan’.