Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tšingis-kaanin pojista tuli etupäässä juopottelevia, epäpäteviä ja riitaisia hallitsijoita, joten kaanin poikien puolisoiden kyky hallita imperiumia pelasti valtakunnan monta kertaa.
Mongolian kaanittaret on juuri sellainen kuin hyvän tietokirjan tulee ollakin. Se on selkeä ja katsoo kohdettaan laajasti esittäen uusia kysymyksiä ja tehden samalla harvojen kunnolla tunteman kohteensa laajemmalle yleisölle kiinnostavaksi.
Yhdysvaltalainen antropologi Jack Weatherford käsittelee kirjansa aluksi Mongolien salaisesta historiasta, noin 1200-luvulla kirjoitetusta mongolien vanhimmasta historiatekstistä, poistettua osuutta, joka kertoi mongolinaisten vallasta. Kun kirja pääsee kunnolla vauhtiin, alkaa eläytyminen ja tarinointi, ja Weatherford repäisee päältään länsimaiset vaatteet ja päästää itäisen kertojataiturin kunnolla irti, kuin shamaanin noitumana.
Kirjan tarinat mongoleista, kaaneista ja kaanintyttäristä sekä erityisesti melkein kaikkien lännessä tuntemasta Tšingis-kaanista ovat kiinnostavaa luettavaa. Tämä ei ole ihan jokapäivästä yleissivistystä ja juuri siksi Mongolian kaanittaret onkin suuri mielikuvitusta ravitseva seikkailu. Kirjan ovat tarinat rikastuttaneet myös Mongolian populaarikulttuuria.
Vuonna 1509 kuollut Manduqai-kaanitar oli Weatherfordin mukaan aikansa Mongolian mahtavin nainen, ja hänen merkityksensä on mongolien yhteiskunnallisessa sekä poliittisessa elämässä jopa rinnastettavissa Tšingis-kaaniin. Toinen suuri sankaritar oli Qutulu, nykyisessä Mongolian populaarikulttuurissa ”Valkoinen Hirvensaapasprinsessa”. Tšingis-kaani nosti hallituskautensa aikana tyttärensä ja puolisonsa merkittäviin asemiin.
Tekivätkö miehet muuallakin niin kuin Weatherford kertoo Mongoliassa tehdyn eli poistettiin Mongolian salaisesta historiasta naiskaanien ja kaanintyttärien palkitsemiset? Tapahtuiko näin muuallakin ja onko tämä vaiettua historiaa?
Tšingis-kaani naittoi naispuoliset sukulaisensa perinteisen quda-järjestelmän, niin sanotun lankoussuhteen mukaan. Tämä järjestelmä rakentui avioitumiselle perustuville liittoumille, joiden kautta saatiin laajennettua oman valtakunnan vaikutusvaltaa. Tyttäret toimivat mongolivallan vakiinnuttajina omilla alueillaan. Vävyt lähetettiin sotaan, eivät he aina palaneet sotaretkiltä.
Ei olisi Weatherfordkaan voinut kirjoittaa kirjaansa, elleivät mongolit olisi säilyttäneet suullisessa ja kirjallisessa perinteessään suuren määrän tarinoita, lauluja, kertomuksia ja epiikkaa sekä kronikoihin ja historiankirjoihin talletettuja mainintoja omalaatuisista ja voimakastahtoisista kaanittarista.
Sankarittaret ja samaanittaret ovat perinteisesti olleet itäisen Euraasian kertomarunoudessa ja tarinoissa päähenkilöitä miespuolisten sankarien rinnalla, mongolien lisäksi turkkilaiskansojen epiikassa, mutta varsinkin idempänä tunguusien ja jakuuttien keskuudessa. Itä-Siperiasta tunnettiin tarinoita taigan ja suurten jokialuiden sotaisista, naisten muodostamista metsästäjäyhteisöistä.
Weatherfordin kirjassa kuvataan noin yhden sukupolven mittaisia Mongolian ydinalueen kukoistuksen ajanjaksoja (1206–1235 ja 1470–1509) ja niiden välistä yli 230 vuotta kestävää sukulinjojen välisten riitojen, sotien ja väkivallan aikaa (1236–1470). Siihen mahtuu Weatherfordin mukaan muutamia naispuolisten hallitsijoiden tuomia valonpilkahduksia.
Tšingis-kaanin miespuoliset jälkeläiset onnistuivat tehokkaasti tuhoamaan isänsä luoman valtakunnan perustan etenkin juuri varsinaisen Mongolian keskeisalueilla. Naiskaaneillakin, kuten jo mainitulla kuuluisalla kaanitar Qutululla, oli oma painava sanansa sanottavana, eikä se ollut vähäinen.
Kun Qutulun kuoli noin vuonna 1306–1307, Borjigin-miehet saivat haltuunsa koko Mongoli-imperiumin ilman naissukulaistensa vastarintaa, mutta vain väliaikaisesti. Vielä oli nouseva Manduqai, kaanittarista suurin. Manduqai on säilynyt ylistyslaulujen ja tarinoiden voimakkaimpana suurkaanittaarena.
Koko kirja valmistelee lukijan kohtaaman itsensä Mongoliassa. Erityisesti kahdelle asialle nostan hattua. Kirjassa, joka on kuin popularisoitu väitöskirja, on lähes kaikki mahdollinen tieto, valtavat lähteet ja tarkat selitykset. Niitä täydentävät suomentaja Lauri Harvilahden osuvat kommentit teoksesta, josta on tullut suosittu ja jota on luettu ääneen Tšingis-kaanin syntymän 850-vuotisjuhlissa.
Jack Weatherford onnistuu osoittamaan teoksessaan mongolivallan nousun suuressa määrin Tšingis-kaanin vaimojen, tyttärien ja muiden naispuolisten sukulaisten ansioksi. Historian lehtien kääntäminen luettavaksi ei ollut helppoa. Hän vertaa työtään arkeologin tai konservaattorin menetelmiin: nuotion tuhkahiput voidaan analysoida ja niin edelleen.
Tässä on naisten historiakirja. Nykyisin yhä enemmän tunnustetaan nainenkin osaksi osaavaa ja itsenäistä sekä vahvaa subjektia historian näyttämölle, eikä vain verhojen taakse. ”Mongolian tärkeimmistä naisista on ollut vain niukalti mainintoja kronikoissa. He elävät kansanperinteen tarinoissa, runoissa ja lauluissa, jotka kuvastavat mennyttä aikaa kuin nuotion heittämät varjot.”
Kaikki eivät pitäneet Tšingis-kaanin naissukulaisiaan suosineesta politiikasta. Heti hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1227 kaanin pojat ja pojanpojat alkoivat tuhota perintöä ja eliminoivat naissukulaisiaan saadakseen heidän omaisuuksiaan. Seurasi sekasortoa, teloituksia, raakaa väkivaltaa ja seksuaalista alistamista sekä 4 000 oiraattitytön joukkoraiskaaminen.
Heti sekasorron ja hirmuisen Ögödei-kaanin kuoleman jälkeen naiskaanit johtivat valtakuntaa pitkään. Luvussa ”Väkivaltaiset vallanvaihdokset ja mahtikaanittaret Dörögene ja Sorqaqtani” kerrotaan lisää muun muassa eräästä kaanista, joka kuoli viinaan hallittuaan kaksi vuotta sekä kiivaista ja väkivaltaisista vallanvaihdoksista, joissa naiset oli aktiivisesti mukana.
Tšingis-kaanin suvun keskinäistä yhteishenkeä korostava perintö oli surkeasti tuhottu. Kaani oli usein kehottanut tulevaisuudessa valtaistuimelle istuvia jälkeläisiä muistamaan valtakunnalle tehdyt palvelukset ja niiden tekijät. Nyt jälkeläisiä ja etenkin naispuolisia sukulaisia tuhottiin yleensä vihollisista käytetyn vakioilmaisun mukaisesti heidän siementensä siemeniä myöten, tuhkan lailla tuuleen kylväen.
Alkuaikojen historia tuntee siis sekä naisjohtajia että naissotureita ja vahvoja naisia heikkojen hallitsijamiesten takana käyttämässä todellista valtaa, vaikka vain harvoissa lähteissä niin mainitaan. Historian isänä pidetty Herodotos kuvaili muista yhteisöistä erilleen vetäytyneitä naissotureita, jotka pitivät yhteyttä miehiin vain saadakseen jälkeläisiä.
Samoja uhrautumisen ja urheuden merkkejä näyttäneitä piirteitä oli monissa kaanintyttärissä, kuten kuuluisassa Qutulussa, joka oli Qaidun tytär ja tuon ajan mongoliyhteiskunnan soturinainen, jolla oli todellista kykyä vastustaa ainakin oman sukunsa sekasortoisia ristiriitoja. Kaikilla ei ollut voimaa.
Hän oli paitsi kuuluisa kauneudestaan ja huomiota herättävän vankasta olemuksestaan, myös miesten voittamisesta sekä taistelukentillä että painiotteluissa. Hän soti tehokkaasti isänsä rinnalla ja kieltäytyi pitkään avioliitosta valiten soturien tien.
Weatherfordin mukaan kaanin tyttärillä oli keskeinen tehtävä diplomatiassa ja sodankäynnissä. Heidät naitettiin mongoleja ympäröivien voimakkaiden heimojen ja strategisesti merkittävien kansojen, kuten önggutien, uiguurien ja oiraattien johtajien kanssa, ja heistä tuli diplomaattisia kilpiä kaikkiin suuntiin, mikä vahvisti mongolivaltakunnan liittolaissuhteita.
Mongolinaiset osoittautuivat taitaviksi hallitsemaan alueitaan ja myös matkaamaan miesten mukana ulkomaille suuntautuneilla sotaretkillä. Tšingis-kaanin tyttäret auttoivat hallitsemaan vaurasta silkkitietä ja avustivat hänen urakoidessaan valloituksiaan mm. Kiinan ja Persian alueilla. Naiset olivat harvemmin mukana taistelukentällä, mutta pitivät huolen leirien varustamisesta.
Kirjan kertomukset ja nimet vilahtelevat ohi silmien ja on vaikea pysyä näin tiiviin sekä uudenlaista tarinaa ja kokonaista kulttuuria esittelevän vaativan tekstin mukana. Kun joidenkin vaikealta tuntuvien asioiden ympärille tarvitaan ymmärrystä, sen löytää kirjailijan metodin tavoin kuvittelemalla se.
Weatherfordin metodia voi lainata ymmärrykseen, tai soveltaa lukemalla lisää kommentteja suomentaja Harvilahdelta, joka on myös Mongolian erityisasiantuntija. Salaisuus avautuu lukemalla hänen kommenttejaan. Harvilahti on myös suomentanut sekä toimittanut Mongolien salaisen historian (Rosebud, 2025).
Harvilahden mukaan yksi Weatherfordin kirjallinen metodi on käyttää yksittäisiä kansanperinteen tai kronikoiden lausumia tai kokonaisia tarinoita ja kertomuksia historiallisina viitteinä tai alluusioina – viittausta johonkin asiayhteyden ulkopuoliseen, tunnettuun asiaan. Mongolian kaanittaret ei kuitenkaan ole vaikea ymmärtää tai akateemisen koukeroinen. Hämmennys alussa on vain hidaste.
Huomaan sen itsekin, sillä kirjan kutsu paimentolaistelttoihin avoimille aroille on vastustamaton ja otsikot vetäviä (muun muassa ”Jänisdemonin kutsu” ja ”Keltaisen lohikäärmeen tytär”). Kirjan toinen osa on surullista ja julmaa luettavaa mongolien häviöstä ja tappiokierteestä: sitä on myös sota naisia vastaan, mutta jo seuraavassa luvussa löytyy hetkeksi sadistista miesten hirmuvaltaa vastustanut vastavoima.
Weatherford toivoo lopussa kirjan lukijoiden jatkavan hänen harrastustaan ja ryhtyvän tutkimaan muita Mongoliasta kertovia teoksia, kuuntelevan suurten taiteilijoiden musiikkia ja kenties jonakin päivänä löytävän sen valkoisen tien, joka vie heidät vierailemaan tuossa kauniissa maassa: ”Ja toivon, että he pääsevät maistelemaan Mongolian puhdasta, raikasta vettä.” Tämän kirjan jälkeen jano on kova.