Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yksi Suomen historian dramaattisista hetkistä koettiin 4. syyskuuta 1827, kun suurin osa Turun kaupunkia paloi maan tasalle. Tapahtuma paitsi järkytti aikalaisia, myös hävitti ison osan Suomen kirjoitettua historiaa, sekä siirsi Suomen poliittista ja kulttuurista painopistettä entistä vankemmin Helsinkiin.
Kulttuurihistorijoitsija Hannu Salmi syventyy kirjassaan tapahtumiin nimenomaan aikalaisten näkökulmasta. Arkistojen kätköistä äänensä saavat kuuluviin muun muassa katedraalikoulun oppilas Adolf Moberg, lääkäri Immanuel Ilmoni ja Fredrika Tengström (myöhemmin Runeberg). Yksittäisistä henkilöistä itselleni jäi kuitenkin erityisesti mieleen taiteilija Gustaf Wilhelm Finnberg, vaikka hänen kohtalonsa käydäänkin kirjassa läpi hyvin lyhyesti.
Finnberg kuului niihin tuhansiin ihmisiin, joiden koko omaisuus tuhoutui palossa, ja Finnbergin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että hänen oli mahdotonta jatkaa elämäänsä Turussa. Finnberg joutui muuttamaan Tukholman vanhaan kaupunkiin,”jossa hän eli köyhää, yksinäistä ja alakuloista elämää” ja hän kuolikin velkaisena kuusi vuotta palon jälkeen. Finnbergin surullisessa kohtalossa konkretisoituu se, miten Turun palon vaikutukset näkyivät sen kokeneiden ihmisten elämässä vielä kauan.
Itse tulipalosta ja sen etenemisestä Hannu Salmi kirjoittaa elävästi, mutta silti kirjan kiinnostavin sisältö löytyy tulipalon jälkipyykistä. Ensimmäinen yllätys oli Turun palon saama huomio. Uutinen saavutti jopa kaukaisen Tasmanian, ja katastrofi myös herätti ulkomailla myös auttamisen halun. Salmi kertookin, että tapahtumaa voidaan pitää ensimmäisenä maailmanlaajuisesti levinneenä suomalaisena uutisena. Kun Immanuel Ilmoni seuraavana vuonna tapasi Euroopan matkallaan itse Johann Wolfgang von Goethen, kääntyi keskustelu luontevasti Turun palon tapahtumiin, joista Goethe oli aikaisemmin lukenut sanomalehtien välityksellä.
Toinen yllätys liittyy siihen, miten paljon ja miten kauan Turun palosta on liikkunut väärää tietoa. Tulipalo sai alkunsa kauppias Hellmanin talosta, se tiedettiin. Yleinen käsitys muotoutui nopeasti sellaiseksi, että Hellmanin talossa oli keitetty talia, josta palo oli saanut alkunsa ja, että syyllinen tekoon olisi ollut huolimaton palvelustyttö. Tämä ei pidä paikkansa ja se saatiin selville nopeasti palon jälkeen. Kämnerioikeus kuuli kaikkia todistajia ja tapahtumien kulku saatiin selville suhteellisen tarkkaan. Palon tarkkaa syttymissyytä ei tosin voitu selvittää, mutta todennäköisesti kyse oli naapurin talon piipusta lennähtäneestä kipinästä, joka sytytti Hellmanin navetan ylisillä heinät tuleen.
Itse asiassa kirjassa käy myöhemmin ilmi, että Hellmania itseään oli jo jonkin aikaa vaivannut ajatukset paloturvallisuudesta. Vieressä sijainnut leski Harvelin talo oli ongelmallinen, sillä sen savupiippu oli samalla korkeudella kuin Hellmanin talon katto, mikä teki kipinöiden leviämisestä helppoa. Maistraatti jopa tutki talot ja totesi tilanteen vaarallisuuden, mutta pyynnöistä huolimatta ei silti ryhtynyt toimenpiteisiin. Tämä on näitä historian surullisen kuuluisia “entä jos” -tilanteita.
Valitettavasti kämnerioikeuden päätös ei kuitenkaan herättänyt oikein lainkaan huomiota. Huhut saivat rauhassa levitä aikalaisten todistajanlausunnoista lehdistöön ja aikanaan Topeliuksen laajasti luettuihin kirjoihin Finland framstäldt i teckningar ja Maamme kirja. Topeliuksen kertomuksessa Hellman kuvattiin ensinnäkin väärin teurastajana, ja paloon syylliseksi katsotun palvelijan sukupuoli ja nuoruus korostui.
Topeliuksen näkemyksen mukaan kyseessä oli pienen ja huolimattoman palvelustytön virhe hänen ryhdyttyä talinkeittoon. Todellisuudessa tällaisen kuvauksen mukaista pikku piikaa ei edes työskennellyt Hellmanilla, oikea piika Maria Vass oli nimittäin jo varttuneessa iässä. Selkeästi Topeliuksen tarina haaveiluun taipuvaisesta nuoresta naisihmisestä kuitenkin resonoi aikansa yhteiskunnassa, ja niin lukemattomat koululaiset vuosikymmenestä toiseen ovat saaneet lukea, miten kaikki alkoi nuoren piikatytön huolimattomuudesta.
Topeliuksen saavutukset ovat toki kiistämättömät, mutta on kiinnostavaa huomata, että tämä ei ole ainut kerta, kun hänen lähdetyöskentelynsä on jättänyt toivomisen varaa. Kävihän Tuomas Heikkilän kirjassa Lalli : kansallismurhaajan muotokuva ilmi, että Maamme kirja levitti vähintään puutteellista tietoa myös Lallin historiasta.
Ei yllätä, että Tunteiden palo sai vuoden 2022 Tieto-Finlandia-ehdokkuuden. Hannu Salmi tavoittaa hienosti menneisyyden ihmisten kokemusmaailman, ja komeasti kuvitettu teos tuo omalta osaltaan tapahtumapaikat ja kirjassa esiintyvät henkilöt lukijaa lähelle. Tyylikkäästi taitetun ja sujuvasti kirjoitetun kirjan kruunaa upea kansikuva, jonka on suunnitellut Timo Numminen. Tässä on tietokirja, jota on helppo suositella!
