Professori emeritus Timo Airaksinen (1947-): Vapaa-ajattelijoiden Väinö Voipio -tunnustuspalkinto sekä Suomen Tietokirjailijoiden tietokirjapalkinto. Julkaissut kymmenellä eri kielellä filosofian alan tutkimuksia. Julkaisuja on yhteensä yli 400. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsui hänet tietokirjailijan roolissa Linnan juhliin vuonna 2019. Airaksinen on tunnettu ateisti, tai oikeastaan post-ateisti, klerikalismin vihollinen ja kirkon kriitikko.
Tavoitamme tunnetun filosofipariskunnan, professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin lomalta Tallinnassa. Pariskunta on kirjoittanut yhdessä muun muassa kirjan Suvaitsevaisuus (Arktinen banaani, 2020). Kirja käsittelee suvaitsevaisuutta, liberalismin rajoja, moraalista närkästystä ja sitä, missä kulkee hyväksyttävän ja tuomittavan raja. Airaksinen on kirjoittanut yli kolmekymmentä tietokirjaa ja oppikirjaa muun muassa seksistä, roskista, vanhuudesta, kirjallisuudesta ja tekniikasta sekä nyt Kirjavinkeissä esitellyn teoksen Hyvä kuolema : opas eläville (Warelia, 2026). Sitä ennen ilmestyivät skandaalinkäryiset Turun opiskeluaikojen muistelmat Millaista oli (Warelia, 2025).
Kirjoittaminen tulee ihmisen historiassa ennen lukemista. Jos lukee, on ensin löydettävä jostakin kirjoitettua tekstiä. Muuten ei pysty lukemaan. Mutta kun tekstiä on saatavilla, ensin sitä lukee ja sitten kirjoittaa, jos nimittäin osaa ja viitsii. Tässä ajattelen kirjoittamisen tulevan ensin, siis historiallisesti. Kirjoitettu teksti luetuttaa ihmistä, vaikka ei osaisikaan lukea.
(Sisennetyt sitaatit ovat kaikki teoksesta Lukea, kirjoittaa, ymmärtää : kirjallisuuden puolesta; Robustos, 2023.)
Professori Timo Airaksinen, jonka pitkä tietokirjailijanura on kulkenut käsi kädessä filosofin työn kanssa, julkaisee vieläkin yhden tai pari tietokirjaa vuodessa, ja kiertää puhumassa kirjoistaan kirjastoissa, kirjakaupoissa sekä kirjafestivaaleilla. Hän on suosittu puhuja.
Tekstin katseleminen ei ole vielä lukemista, mutta teksti kutsuu lukemaan – teksti suorastaan vaatii lukemista. Etruskien tekstejä ei ole tulkittu, emmekä osaa lukea niitä. Mutta totinen yritys on olemassa, koska teksti aina kutsuu lukijaansa.
Airaksinen on huolissaan suomalaisesta tietokirjallisuudesta. Sillä ei juurikaan ansaitse, kysyntä on pientä ja kulttuuri-ilmastokin on jotenkin väljähtänyt. Hyviä elämänkertoja on kyllä. Tietokirjojen tekijänoikeuspalkkioilla ei korvata huikeaa työn määrää, jonka tietokirjailija tekee saadakseen kirjansa valmiiksi. Lisäksi pienkustantamot ovat pulassa. Jotkut eivät edes maksa sovittuja tekijänpalkkioita ja siten pimittävät kirjailijan rahat. Kirjailijan on joskus vaikea saada tietää teostensa myyntilukuja. Julkaiseminen käy vaaralliseksi puuhaksi. Mutta on myös vakavasti otettavia pienkustantajia, jotka toimivat rehellisesti ja luotettavasti.
Kaikkein ensimmäiseksi on kuitenkin puheen kaltainen ääntely ja sitten tulee puhe. Ihminen puhkeaa puhumaan, koska hän toteaa itsellään olevan sanottavaa kaltaisille. Sitä ennen hän luo kielen kielioppeineen. Tämä on ihmiselle luontevaa ja luontaista. Australiassa Aboilla oli kolmesataa eri kieltä, mutta kun kulttuuri on yli 20 000 vuotta vanhaa, aikaa on piisannut. Kun kielillä puhuminen on alkanut, siitä ei tule loppua. Puhe jää päälle, vaikka kukaan ei koskaan ole onnistunut selittämään, mistä puhe tuli.
Tietokirjailijat jäisivät Airaksisen mukaan lähes kokonaan tyhjän päälle, jos meillä ei olisi Suomen tietokirjailijoiden ry:n apurahajärjestelmää, vaikka eihän noilla apurahoilla kukaan elä.
Ihminenkin osaa vielä äännellä kuuluvasti ja ilmeikkäästi ilman, että sanoo mitään, eläin kun on. Ihminen murisee ja kirkuu, ähisee ja nauraa. Eläimet eivät naura, vaikka jotkut niistä osaavat ilmaista iloaan. Ihminen kertoo vitsejä ja pilailee vain saadakseen nauraa, niin mukavaa nauraminen on. Barbaarin ominta aluetta on kuitenkin eläimellinen ääntely, esimerkiksi maiskuttelu ja karjahteleminen. Eläimellinen ihminen on barbaari, vaikka kyllä barbaarikin puhua osaa, kuten lähipubissa saa todeta.
Airaksinen on kirjoittanut monista filosofisista aiheista, etiikasta ja tieto-opista, filosofian historiasta esisokraatikoista 1960-luvulle saakka, Kantista, Hegelistä ja Hobbesista. Hän on lukenut paljon elämänkertoja, kuten Lönnrothin, Snellmanin ja Chydeniuksen, ja muita suomalaisten oppineiden elämänkertoja. Vuonna 2027 ilmestyy hänen magnum opuksensa arvostetulta hollantilaiselta Brill-kustantamolta. Aiheena on fetisismi, joka tarkoittaa elottoman aineen elollistamista mielikuvituksen keinoin. Esimerkiksi Amerikassa valitsee asefetisismi, jonka perustuslaki turvaa. Samana vuonna ilmestyy myös kirja 1700-luvun oppineen George Berkeleyn filosofiasta ja elämästä Rosebud-kustantamolta.
Myös tulkinnan ongelma on pidettävä mielessä ja ymmärrettävä. Kun puhutaan ja palautetaan puhuttu myöhemmin muistiin, kukaan ei enää tiedä mitä alun perin sanottiin. Syntyy kiista, jota ei pysty ratkaisemaan. Kuka sanoi ja mitä, vai sanoiko ollenkaan? Siinä on sitten sana sanaa vastaan, josta syntyy riita ja meteli ennen väkivaltaista ongelmanratkaisua.
Airaksinen on ollut paljon ja pitkään ulkomailla. Sen kertoo jo professorin pitkä tieteellinen julkaisuluettelo sekä tiheään toistuneet tutkijavierailut filosofian tiedekunnissa maailmalla – erityisesti maailman parhaaksikin mainitulla Pittsburghin filosofian laitoksella, muutama vuosi sitten yli 90-vuotiaana kuolleen Nicholas Rescherin opissa.
Airaksinen sanoo: ”Kirjoitan siksi, että näkisin mitä mieltä olisin asiasta. Minua ei niinkään kiinnosta se, mitä mieltä muut ovat. Ajattelin sitten, että voisin kirjoittaa jotakin filosofista suomeksikin. Ehkä koin jonkinlaista vastuuta siitä, että suomenkielinen sivistyneistö saisi älyllistä purtavaa.”
Airaksinen kirjoittaa niin kuin puhuu. ”Tiedän jo mitä osaan ja puhun sen paperille. Suutari pysyköön lestissään, ruoho ei ole vihreää aidan toisella puolella. Pitää kehittää metodi ja pitäytyä siinä. Suurin osa työstäni on ollut kansainvälistä tutkimustyötä. Kiva on ollut myös kirjoittaa suomeksi.”
Kirjoitus tallentaa sanotun. Ja koska kaikki sanottu on tulkinnanvaraista, ylös kirjoitettua tekstiä voi lukea yhdessä ja sitten keskustella tulkinnasta kaikessa rauhassa. Jos vaikka laki olisi kirjoittamattomana muodossa lainlukijan muistissa, kukaan ei tiedä muistaako lainlukija oikein.
Airaksinen on luonnostaan epäilijä ja ”kyynisenä realistina” analyyttinen kriitikko ja lukija, jota kiinnostaa myös suomalainen kirjakritiikki sekä kaunokirjallisuus: ”Suomen arvostelukulttuuri on jotenkin päässyt väsähtämään. Arvostelut ovat alkaneet kuulostaa maininnalta ja mainonnalta ynnä jonkun onnekkaan kirjailijan kohottamisesta arvoon arvaamattomaan. Miksi, sitä ei taru kerro.” Tiukka kritiikki on kokonaan kadonnut.
Kirjoittaminen vaatii kirjoittajan, joka on nykyään kone tai ihminen. Tulevaisuudessa varmasti koneet hoitavat tekstin teon, lopulta jopa ilman ihmisen apua ja asiaan puuttumista. Toistaiseksi kuitenkin ihminen laatii ainakin vaativimmat tekstit ilman automatisoinnin ja tekoälyn apua.
Luettuaan liikaa romaanien päivälehtiarvosteluita Airaksinen sairastui kuin Don Quijote, joka luki liikaa ritariromaaneja. Hän alkoi kuvitella olevansa vaeltava ritari ja Airaksinen ekspertti lukija:
Tämän harhaluulon vallassa tilasin kaikilta Suomen kustannusliikkeiltä suomeksi kirjoitettuja romaaneja. Minussa oli herännyt outo halu tutustua kirjalliseen uustuotantoomme, ja sitten kirjoittaa siitä tarinaa, jonka laatu ylittäisi päivälehtiarvosteluiden tason. Halusin yrittää jotakin parempaa ja samalla uutta. Sain vastaanottaa nipun uusia kirjoja, joista valitsin kiintoisimmat.
Hän kuitenkin sanoo tajunneensa jotakin olennaista:
Tekstit syntyvät kolmella eri tavalla: kirjoitetaan muistiin, käännetään tai muokataan olemassa olevaa tekstiä tai sitten kirjoitetaan luovasti. Tekstintekemisen perustavin tehtävä on kirjoittaa ylös sanottua tai tapahtunutta, siis kopioida tapahtunut kirjallisessa muodossa. Ensin sanotaan ja sanottu muutetaan muistiinpanoiksi tekstimuodossa. Sama koskee tapahtunutta. Kirjoittaja muuttaa tekstiksi näkemäänsä tällä tavalla tallentaen tapahtuneen muiden tiedoksi ja valistukseksi. Tämä on historian alku ja synty. Mennyt tallentuu tekstinä, jota lukija saa sitten ihmetellä ja siirtää eteenpäin muille ihmisille. Nyt on ole massa dokumentti maailman menosta.
Näin syntyi myös professori Timo Airaksisen mielessä tuo maanmainio kirja Lukea, kirjoittaa, ymmärtää lukuisine oivalluksineen:
Tämä kirja on konstailematon puolustuspuhe suomenkieliselle tekstille, proosalle ja romaanille, tietokirjoja unohtamatta. Yritän selittää, miten luetaan niin että luetusta saa jotakin irti. Kerron kuinka luettua voi yrittää tulkita, ja mitkä ovat tulkinnan rajat ja rajoitukset. Uskon ja toivon lukijan ottavan lukemisen vakavasti ja kiinnostuvan myös lukemisen perusteista. Lukijallakin kun on oma vastuunsa: pitää lukea hyvin.
Juuri tämä on parasta Airaksista, joka jaksaa jatkaa analyyttistä yhteiskuntakritiikkiään, uskontokritiikkiä unohtamatta, dialektiikka ja skepsis aseinaan.
Dokumentti ja sille perustuva historia avaavat menneisyyden portit ja pitävä ne auki ajasta ikuisuuteen. Ilman tekstiä ei ole menneisyyttä, on vain myytti, joka ei sijoitu aikaan ja paikkaan. Tämä ero on tärkeä barbaarin alkaessa sivistyä. Myytti on menneen ajan barbaarinen jäänne. Historia kuuluu sivistykselle ja vain sivistynyt ihminen osaa ja pystyy katsomaan menneisyyteen.
Airaksinen yrittää selittää, mitä hyvin lukeminen ja samalla oppiminen voisivat parhaimmillaan olla. Kirjoittaja on tietysti vastuussa tuottamansa tekstin laadusta, koska kirjoitettua tarjotaan lukijalle, eikä lukijaa pidä aliarvioida. Lukija ansaitsee saada luettavakseen hyvää tavaraa, sellaista. joka informoi, liikuttaa ja vakuuttaa. Syntyy nälkä lukea lisää. Tätä on hyvä kirjallinen kulttuuri, ja sen puolesta Airaksinen on kirjansa kirjoittanutkin, kuin opiksi ja ojennukseksi kaikille meille, jotka luemme ja kirjoitamme kukin kykynsä mukaan parempaa jatkuvasti tavoitellen.
Väitän, että puhuttu ei mahdollista menneisyyden syntymistä. Menneisyys historiana syntyy vasta kirjoitetun tekstin myötä. Asiaa pitää katsoa tarkemmin. Barbaari puhuu mutta ei kirjoita, joten hänellä on vain myytti vailla historiaa – myytti on siis historiaton.
Kun kysyn lopuksi Airaksiselta: onko meillä yhtään varteenotettavaa ja vakuuttavaa kirjailijaa nyky-Suomessa, ja Airaksinen vastaa, että ainakin oli muutama, kuten Mika Waltari, Veikko Huovinen ja Paavo Haavikko. Waltari saavutti myös kansainvälistä mainetta, päinvastoin kuin Suomessa niin rakastettu Väinö Linna. Miksi sitten kirjallinen eliittimme on niin kapeaa? Onko Jari Tervo ainokainen. Yksi kirjoittaja ja tutkija, jota Airaksinen ihaili, oli teologian professori ja filosofi Simo Knuuttila.