Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aina on jotain hyvääkin pahan keskuudessa. Maailmansodat nostivat esiin kysymykset vallan väärinkäytöksistä ja valheesta osana politiikkaa sekä erityisesti valtioiden keskeisissä uhitteluissa että mahtailuissa ja saivat aikaan siihen asti voimassa olleen kiusaamiskulttuurin keskelle idealistisen ja hyvään uskovan parannusliikkeen ainakin hetkeksi kylmään sotaan saakka.
Tänään onkin hyvä muistuttaa, millaisia ajatuksia ja kokemuksia noista ajoista kantoivat ristiriitaisesta ja raadollisesta maailmasta tunnetut älyköt. Se selviää tästä Wolfram Eilenbergin kirjasta, jossa hän esittää valistuksen lopullisen itsetuhon Euroopan sydämessä.
Eilenberg kuvailee neljän tunnetun intellektuellin, Theodor Adornon, Paul Feyerabendin, Susan Sontagin sekä Michel Foucault’n kokemuksia kiperien eettisten ongelmien keskellä. Teos on myös kuin jännittävä matkakertomus sivistyneistön aallosta, joka alkoi palailla maanpaosta natsien hirmuhallinnon henkisesti ja fyysisesti raunioittamaan Saksaan vuonna 1949.
Näky ei ollut yhtään sen kohottavampi kuin tunnelmakaan, vaikka Hitleristä oltiin jo päästy eroon: katkos sivistyksen ja älykkyyden välillä sammutti ajattelun valot Euroopassa pitkiksi ajoiksi ja teki tiettäväksi, että todellisuus ei ollut kaikkialla pelkästään sama, vaan myös kohtalokas ja oikullinen.
Tavassa, jolla Adorno tulkitsee saksalaisen idealismin klassikoita, on aina kuilu sanomisen ja olemisen, käsitteen ja havainnon, tahdonvaraisen ymmärtämisen ja tahdottoman käsitetyksi tulemisen välillä. Kun nykyfilosofia joutuu kohtaamaan totaliteettiin tähtäävän ”sokaisuyhteyden”, sen keskeiseksi tehtäväksi tulee tämän kuilun olemassaoloa koskevan tietoisuuden pitäminen yllä.
Tarinointi alkaa vuonna 1949 Adornosta, joka ymmärtää, että Jean-Paul Sartren tavoitteet kirjailijana ja filosofina olivat myös hänen omia tavoitteitaan: ”Todellisuudessa ne ovat koko hengissä selvinneen sukupolven tavoitteita: Miten ajatella vapautumista vapautumisen jälkeen? Kuinka näyttää tie kypsään elämään? Kuinka voimme tämän sodan kokemusten jälkeen edelleen puhua itsemääräämisoikeudesta? Päiväkirjamerkintä: Tuleva työn pääpaino on tässä.”
Kertomus sodanaikaisista eurooppalaisälyköistä jatkuu yhtä lohduttomana kuin pelottava aikakin. Moni asia menee pieleen ja ihmisiä katoaa ja kuolee. Henkisesti ja fyysisesti romahtanut Adorno tekee itsemurhan morfiinin yliannostuksella samalla, kun muut hänen pakolaisryhmänsä jäsenet pääsevät seuraavana päivänä rajan yli turvaan – traagista mutta totta.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Hannah Arendtkin onnistuu pakenemaan miehitetystä Ranskasta Espanjan ja Lissabonin kautta käyttäen myös täsmälleen samaa reittiä kuin monet muut eurooppalaisintellektuellit. ”Ennen kuin Benjamin lähti Marseillesta, hän antoi Arendtille nipun käsikirjoituksia, jotka Arendtin oli tarkoitus luovuttaa Adornolle eräänlaisena henkisenä perintönä.”
Kirjan nimi Nykyisyyden haamuja vaikuttaa etäiseltä eikä innosta ihan heti tarttumaan kirjaan, mutta jo ensimmäiset sivut kutsuvat järkevään seikkailuun filosofisten ajatusten muotoutumiseen ”uuden valistuksen” kynnykselle sodan kirjojen jälkeen, kun järkeen luottanut valistus ei sittenkään ratkaissut ihmiskunnan ikuista ongelmaa: ihmisen ääretöntä ja murhaavaa pahuutta.
Erityisen ikäväksi tämän tuntemuksen tekee myös se, että valistuksen katsottiin olleen pitkälti saksalaisprojekti. Immanuel Kantin ajatus, että valistus on ihmisen päästämistä ulos itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta, tuntuu pyörivän maapallolla kehää itsensä kanssa. Mitä on tehtävissä, olisi oikea kysymys, tai miten voimme estää pahuuden? Vastaus on vain masentava.
Puhutaan Goethesta, kahdesta Saksasta, Mannista, ja kertojina on usein Susan Sontag tai Adorno. Orastava seksuaalinen vallankumouskin saavuttaa älyköt. Puhutaan biseksuaaleista ja sekä homoista että lesboista. Pitää muistaa, ettei näistä oltu vielä paljoa keskusteltu sitten Jean Genetin älykköpiirien, joissa oli muitakin homoja ja lesboja, kuten kuuluisimmat Sontag ja Foucault.
Mutta mikä on lopulta valistuksen dialektiikka? Se selviää kirjasta. Ainakin se on filosofian suuriksi kertomuksiksi tiivistettyä epäilyä. Kirjan opetus on taas yhä osuva ja ajankohtainen nykyajan uhkien sekä rasittavuuksien edessä epätoivoiselle ja pelokkaalle ihmiselle: ”Ennen kuin voitiin puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli niin sanotusti filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä.”
Nykyisyyden haamuja on myös vahva todistus vapautumisesta, josta Eilenberger oli haaveillut monet vuodet. Tätä vapautumista ohjaava käsitys filosofiasta on Eilenbergerin mukaan ristiriidassa niiden akateemisten filosofoimisen muotojen kanssa, jotka tällä hetkellä ovat hallitsevia. ”Mutta filosofian historian kanssa se ei ole samalla tavalla ristiriidassa. Tätä ilmentävät myös kirjan keskushahmoiksi valitut Adorno, Foucault, Sontag ja Feyerabend. Kaikki neljä tässä lähemmin esiteltyä ”nykyisyyden ajattelijaa” olivat vastarinnassa niitä filosofisia muotoja ja koulukuntia kohtaan, jotka olivat institutionaalisesti vakiintuneet sodan jälkeen.” Tämä asenne tekee kirjasta erinomaisen ja hienon!
Vuosi 1949, ”kotiinpaluun vuosi”, on uuden maailman jaon vuosi myös älyllisessä (ja älyttömässä) mielessä, kun maailman paha henki ei muutu; Kylmä sota, Kiinan kansantasavallan synty ja vuotta aiemmin ruutitynnyriksi muodostuneen juutalaisvaltion, Israelin, syntyminen Palestiinaan, sähköistävät ilmapiirin ja sodan mahdollisuus alkaa leijua epävarmaksi muuttuneen maailman yllä.
Teksti on komeaa ja sujuvaa, ei korskeaa – tällä erotuksella myönteisesti, varsinkin kuvatessaan radikaalien ajatteluälykköjen esiinmarssia, kuten luvussa Seksuaalisuus ja totuus, jossa marssitetaan sodanjälkeinen intellektuellien joukko taiteilijoineen, johtajinaan Simone Beauvoir ja Jean-Paul Sartre, jotka ”muuttivat yön päiväksi ja loihtivat esiin moderniuden uuden aamunkoiton Pariisissa, kaikkien äskettäin vapautuneiden ihmisten todellisessa pääkaupungissa”.
Jutuskelun ja pienen juoruilun seassa on myös ”kovaa filosofiaa”, oikeaa pohdintaa, eli asian ytimeen porautuvaa tarkkanäköisyyttä ja totuttujen ajatusmallien kyseenalaistamista. Enteellistä on kirjan ensimmäisen tarinan Adornon tutkimukset ”autoritaarisesta persoonallisuudesta (Studies in the Authoritarian Personality)”.
Tavoitteena oli selvittää yhdysvaltaisen yhteiskunnan alttius fasismille (no, se tuli selväksi 1950-luvulla McCarthyn kommunistivainojen ja Ike Eisenhowerin konservatiivisen isänmaallis-kristillisen liikkeen myötä). Kyselyssä oltiin aikaa edellä ja uskallettiin rohkeasti nostaa kissa pöydälle, ja pyyhkiä sillä myös se sama pöytä, millä nyt trumpistit teloittavat nyt totuuden.
”Amerikka on siirtymässä niin kauas amerikkalaisesta elämäntavasta, että sen palauttaminen voi olla mahdollista vain pakolla.” Näin kirkkaasti siis Adorno näki maailman mahtavimman valtion sisäisen luhistumisen oikeistoradikalismin tiellä ja ongelmat jo 1940-luvun lopulla, vielä kun muut ihailivat estoitta juuri sodan voittanutta ja maailman ykkösvaltioksi noussutta Yhdysvaltoja, vaikka vaaran merkit paloivat jo orastavina kajoina maapallon laidoilla kenenkään sitä huomaamatta.
Tämä oli Adornolle sivubisnes. Hän ei luottanut normaalijakaumiin ja asteikkoihin: ”Hän oli sen sijaan vakuuttunut, että kokonaisuuden ydin paljastuu selkeimmin siitä, mikä jää arjessa vaille huomiota. Muotoiluissaan hän luottaa mieluummin mielikuviin kuin oppineiden valmiiseen kieleen. Sen, mikä on yhteiskunnallista, hän alistaa pelkistymättömille yksilöllisille kokemuksille, jotka eivät mahdu rasti ruutuun -lomakkeisiin.” Hienoa! Kirjaa innostuu lukemaan lisää.
Kokonaisuutta elävöitetään kuvaavilla päiväkirjamerkinnöillä ja huomioilla, sekä villisti laukkaavilla assosiaatioilla ”ihastuttava äärimmäisiin liiallisuuksiin menon iltapäivä”, tai ”suudella tyhjyyttä”. Näistä osista muodostuva kokonaisuus antaa kirjalle uskaliaan rohkean sekä elävän muodon, innostaen lukijaa matkalla eteenpäin eräänlaisena kahtalaisena matkakirjana sekä ympärillämme viitteenomaisesti oleviin lavasteisiin, että oman itsemme salaisiin ja hiljaisiin kerrostumiin.
Alun kertomus itsensä matkalla löytävästä Sontagista, joka lähti vuodeksi ”vapautumaan” Oxfordiin vain huomatakseen, miten Yhdysvalloista tuttu akateeminen urasuuntautuneisuus ja sen puheliaisuus vallitsivat myös Euroopassa, on hyvä. Sontag oli saanut tarpeekseen jaarittelusta, kirjoista ja älyllisestä toimeliaisuudesta sekä professorien ”estyneestä tepastelusta”. Sontagille ”epäonnistuneet intellektuellit” olivat turhaa joukkoa vailla todellista intoa ja merkitystä.
Kirjaa voi lukea myös poliittisesti, ja nimenomaan siitä millainen pettymys valtasi 1950-luvun jälkeen vasemmistoälymystössä, hieman samaan tapaan kuin 1930-luvun Ukrainan nälänhädän aiheuttajien, kommunistipolitrukkien roolin paljastuessa, tai viimeistään Stalinin ja Hitlerin välisen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisen jälkeen vuonna 1939 koko maailman pidättäessä hengitystään.
Foucault oli tuolloin kiinnostuneempi Hegelistä kuin Marxista. Häneen vetosi kirjoittajan mukaan enemmän ”refleksiivisesti kehittyvän hengen kuin proletaariksi kutsutun historiallisen subjektin dynamiikka”. Camus ajatteli, että ihmisen tulisi tehdä sovinto olemassaolon järjettömyyden kanssa vapauden ja aktiivisen solidaarisuuden merkeissä (ajatellaan, että Sisyfos on onnellinen).
Kuinka uskomattoman mukaansatempaava – ja röyhkeä – tämä kertomus on, voidaan havainnollistaa (sivulla 185 kappale Totuuden tuhoaminen) tekstikohdalla, joka alle 20 rivillä tiivistää 2500 vuoden pituisen perinteen. Platonin ideaoppi, Descartesin mietiskelyt, Kantin transsendentaalinen järjen vallankumous, ja Heideggerin uusi ontologia huipentuvat Hitlerin leireihin ja siellä tapahtuvaan juutalaisten massamurhaan.
Tänään se tapahtuu Gazassa.
Taipumus pelkoon -lukua lukiessa mahanpohjasta ottavat pohdiskelut Hitleristä, tuosta ihmismuodon ottaneesta saatanasta, sillä lukiessa juutalaisten kärsimyksistä, ei voi olla vertaamatta niitä tämän päivän palestiinalaisten kärsimyksiin. Pahuus on päättymättömänä tuhansien vuosien ajan piilotettuna muistissa, sitä samaa jatkuvaa itsensä sulkemista kaikkea sitä vastaan, mitä ei voida integroida sen oman järjestyksen tilaan selkeästi.
Tajusinkohan oikein? Kirjan visaiset ongelmat yllättävät pohtimaan tarkkaan mitä on lukenut, ja mitä on kuvitellut lukemastaan ymmärtäneensä. Jotkin kohdat ovat nautinnollisen innostavia, vaikkei niiden merkityksiä ihan heti tajua. Ne pitää vaan sulattaa ja lukea huolellisesti uudelleen. Suomentaja Tommi Uschanovilla on ollut varmasti erityisen vaativa urakka tekstin kanssa. Hyvin hän tuntuu selviytyneen työstään. Teksti on ymmärrettävää ja selkeää haastavuudestaan sekä jonkinlaisesta ”monimutkaisuudestaan” huolimatta.
Tämä kirja pitäisi ostaa kaverille joululahjaksi luettavaksi ja arvioitavaksi. Eurooppalainen sivistysperinne ja sen vaikutus sekä merkitys kuultaa kirjasta läpi jo heti ensi sivuilta, ja on kuin puuttuva osa Thomas Mannin Taikavuorelle kirjailijan sanoin: ”Missä minä olen, siellä on Saksa!”. Kirjassa tuntuu koko ajan Mannin taikavuoren allegorisuus niskassa. Taikavuori maalasi kuvan epävarmuudesta ja kysyi. Siitäkö kirjan nimikin, Nykyisyyden haamuja? Mann oli sellainen.
Hyvä kysymys olisikin esittää, millainen rooli epäonnistuneilla intellektuelleilla oli tässä epäonnistumisessa? Aihe on ajankohtainen nyt, kun yliopistomaailma on menettänyt vapauttaan, ja yliopistot on alistettu ammatikseen järjestelmää tukevia hönöjä ja maksettuja marakatteja tuottaviksi aivopesukoneistoksi isolla markkinarahalla ”epäonnistuneina intellektuelleina”.
Susan Sontag kirjoittaa sodan jälkeisen epätoivon ja masennuksen keskeltä näistä epäintellektuelleista. Ilmiö on vieläkin maailmanlaajuinen, ja siksi ehkä tämä kirjakin on kirjoitettu: varoitukseksi, mutta myös opetukseksi valistukselle, jonka pitäisi ottaa pohdintansa alaiseksi myös taantumuspuolensa, jottei se tuhoudu uudelleen. Siksi kirja on lajissaan uniikki ja kursailematon.
Ennen kuin voitiin taas puhua tiestä ulos, kohti parempaa tulevaisuutta, valistuksen täytyi tulla valistuneeksi omien impulssiensa sisällöstä. Sen tuli niin sanotusti suorittaa filosofinen uudelleenarviointi raunioiden keskellä.
Walter Benjamin kuvitteli kuvan ”historian enkeleistä”. Mutta historian enkeli ei ole hyvä. Se on oikukas ja joskus paha (ja tuhoava). Benjaminin historian enkelikin oli kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Paratiisista päin puhalsi myrsky, joka oli tarttunut sen siipiin, ja joka oli niin voimakas, että enkeli ei enää saanut niitä suljetuksi.
Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkeänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.