Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jo kirjan otsikko Vaarassa mennen ja tullen : talvisodan sotalapset Norjassa kertoo omaa karmaisevaa kieltään siitä, mitä sotalapsille kävi Norjassa. Matka sinne oli vaikea ja pelottava, samoin kotiinpaluu, joka yltyi jopa joskus dramaattiseksi seikkailuksi lapsien ja vanhempien paetessa hiki hatussa henkensä uhalla pitkiä matkoja tuntemattomassa ja vaarallisessa sotaympäristössä verenhimoisia natseja. Moni onnistui ja pelastui, mutta oli myös niitä, jotka eivät.
Siksi on hyvä, että tällainen kirja on tehty. Näin sodan varjoon jääneet Norjan sotalapset saavat kunniansa takaisin. He saavat nimet ja tarinat ja voivat levätä rauhassa. Jälkimaailma muistaa heidät, kun näkee Ossi Päärnilän hienon kirjan, joka on kunnianosoitus näille kadotetuille pienille sieluille.
Moni suomalainen ei tiedä, että kun talvisota syttyi, Suomesta lähetettiin satoja lapsia turvaan Norjaan. He nauttivat vieraan maan rauhasta ja sijoitusperheiden ystävällisyydestä, kunnes Saksan hyökkäys Norjaan keväällä 1940 muutti kaiken ja pelastusoperaatioista tuli usein hengenvaarallisia.
Vaarassa mennen ja tullen on riipaiseva tietokirja talvisodan lapsipakolaisista, jotka joutuivat Norjassa keskelle sotaa. Kirja kertoo, miten taisteluiden keskelle joutuneita lapsia jäi sekasorrossa heitteille, ja miten heitä ryhdyttiin hakemaan takaisin. Oli ihme, että lapset selviytyivät. Kirja on myös hyvä muistutus niille, jotka ovat unohtaneet, että kriisien keskellä hädässä olevia on aina autettava.
Norjan panosta Suomen auttamiseksi ei ole syytä väheksyä, vaikka se norjalaisista riippumattomista syistä jäikin lyhytaikaiseksi ja Ruotsin laajaa apua vähäisemmäksi; Norja otti ensimmäisenä maana vastaan suomalaisia sotapakolaisia. Norjalaislehtien pääsivut olivat täynnä Suomen sotauutisia. Lukijoiden kirjeissä mietittiin, mitä voitaisiin Suomen hyväksi tehdä.
Lastensiirtoihin sisältyi monia suurelta yleisöltä piilossa pidettyjä pelkoja, kuten vaarallisten tarttuvien tautien leviäminen. Myös merikuljetuksissa oli suuri riski joutua miinoihin tai Neuvostoliiton sukellusveneiden upottamaksi, eivätkä rautatietkään olleet turvallisia. Mitä oikein tapahtui ja miksi lastensiirroista Norjaan on niin vähän puhuttu? Siitä kirja kertoo salapoliisimaisen jännittävästi.
Päärnilä huomasi Etelä-Norjan sotalasten jääneen huomioitta. Häntä alkoi vaivata myös se, ettei sotalapsikirjallisuudessa mainittu Petsamon käsivarresta lähteneitä lapsipakolaisia, vaikka he nostavat Norjassa talvisodan aikana olleiden suomalaislasten lukumäärän nelinumeroiseksi. Suomalaislapset olivat sotapakolaisia, vaikka sodanaikainen propaganda antoikin eri kuvan heistä.
Päärnilä ei ole pyrkinytkään etsimään haastateltavia Norjassa olleista sotalapsista, sillä nuorimmatkin olisivat tänään jo yhdeksänkymppisiä. Päärnilän mukaan Petsamon lapsia perheineen lähti rajan yli Norjaan kiireellä, eikä suunnitteluun ollut aikaa, Etelä-Suomen lapset lähetettiin Norjaan melko suunnitellusti ja ilman kiirettä. Paluumatkalla osat sitten vaihtuivat.
Kirja on poikkeuksellisen kiinnostava kirja aiemmin vaietusta ja kipeästä aiheesta. Viranomaisilla ja poliitikoilla oli hyvää tahtoa, mutta katastrofihan tästä tuli huolimatta operaatiossa mukana olleiden kovasta työstä ja yrityksestä pelastaa suomalaislapset. Päärnilä on tehnyt hienoa ja vaativaa työtä asian parissa eikä ongelmilta ole vältytty. Kirja on kuin tutkivaa journalismia.