Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomi menetti Viipurin kaupungin toisen maailmansodan aikana kahteen kertaan. Ensin Moskovan rauhassa maaliskuussa 1940. Vaikka puna-armeija ei vallannutkaan Karjalan pääkaupunkia sotatoimin, se otti kaupungin vahvemman oikeudella rauhanneuvotteluissa.
Näin kirjoittaa otsikolla ”Viipuri – seitsemän vuosisadan kaupunki” Silvo Hietanen. Tämä on hyvä muistaa Viipurista puhuttaessa. Viipurista oli kehittynyt, ensin Ruotsin ja sitten Suomen alla, alueen henkinen sekä taloudellinen keskus.
Viime sotiin liittyy sekä kunniakkaita sankaritaruja sekä vaiettuja ikävämpiä tarinoita, joita on enemmän kuin meidän on annettu ymmärtää säilyttääksemme itsekunnioituksemme. Yksi tällainen on Viipurin menetys ja paljastukset siitä, ettei Viipuria aiottu pitää. Kaupunkia puolustaneelle 20. prikaatille ei annettu riittäviä resursseja, ja siksi myös se saatiin näyttämään syyllisiltä. Mutta miksi kaupunkia puolusti vain yksi divisioona? Talvisodan aikana oli puolitoista divisioonaa. Miksi ei ollut ilmatorjuntaa?
Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen toimittama Viipuri 1944 : miksi Viipuri menetettiin? on juuri niin uskomaton ja perusteellinen sekä yllätyksiä tarjoava kuin hyvän historiankirjan tuleekin olla. Se, mikä kirjasta puuttuu kokonaan, on sen tunnustaminen, että Viipurin menetys oli samanlainen ajattelussa heijastuva šokki ja piina kuin Vietnamin sota amerikkalaisille.
Mannerheimille kaupungin varustaminen ja puolustaminen oli arvovaltasyistä tärkeää. Syykin on selvä: suomalaisten sotakäsityksiä on aina leimannut isänmaalliskristillinen sankarimyyttien tehtailu. Tavallisen sotilaan näkökulmasta sotia ei ole haluttu nähdä. Siksi myös sotien nurjat puolet on haluttu unohtaa, kuten rintamakarkuruus. Harvoin asiasta edes mainitaan muuten kuin muutamalla lauseella, että olihan sitä ”jossain”.
Tässä kirjassa puhutaan siitä ja miten lopulta, kun taistelu oli jo hävitty, kaikki sotilaat eivät edes saaneet vetäytymiskäskyä. ”Osa lähti, koska toisetkin lähtivät, mutta Viipurista kyllä ihan kunnollakin karkuun. Varovaisimmat miehet lähtivät jo hyvissä ajoin ennen taistelujen alkua. Muutama karkuri kertoi eronneensa porukasta heti kuljetusjunan saavuttua Viipuriin.”
Näitä erilaisia tarinoita olisi hyvä tuoda enemmänkin todistamaan, ettei sota ole koskaan sankarillista. Kirjaa kannattaa lukea katsomalla samaan aikaan Matti Kassilan Päämaja-elokuvaa (1970), jossa tuittupäinen Mannerheim viettää 77-vuotispäiviään. ”Kukaan ei usko Neuvostoliiton suurhyökkäykseen paitsi kenraalimajuri Airo. Hän hankkii lisätäydennyksiä Kannakselle…”