Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tekijät haaveilevat että tämä kirja toimisi ”myös opaskirjana kirjailijan urasta haaveileville”. Ainakin pitäisi selvitä, millainen kirjan lopetuksen tulisi olla, ei ainakaan Jotunin Huojuvan talon lainen eli uskomattoman naiivi höpsötys verrattuna edeltäneeseen vahvaan realistiseen puoleen tuhanteen sivuun.
Kirjailijat Vuola ja Melender käyvät pitkät sähköpostikeskustelut pohjustukseksi ennen kuin ottavat käsittelyyn kolmekymmentä tunnettua ja arvostettua kirjaa ja kirjailijaa Suomesta ja maailmalta, yhden suomentamattomankin.
Edeltävissä sähköpostidialogeissa selviää keitä tekijät ovat; miten kirjailijat joutuvat tai eivät joudu ”sudenkuoppiin”; mitkä lopetuskaavat romaanitaiteessa vallitsevat ja mitä vaihtoehtoisia lopetustapoja on olemassa.
Moni tuntee monen romaanin alkulauseen, mutta moni ei tunne monenkaan romaanin loppulausetta. Kai siksi, kun sillä ei ole kirjan valitsemisessa juuri osaa ei arpaa, kun taas introlla on. Esimerkiksi Saarikoski ei voinut iänkuun päivänä lukea Linnan Pohjantähti-trilogiaa alkulauseen ajatusviivan takia: ”Alussa olivat suo, kuokka –ja Jussi”!
Tekijäkaksikko käy läpi myös ehkä muistetuimman loppulauseen eli Linnan Tuntemattoman sotilaan aurinkosanoman: ”Aika velikultia.” Melender turvautuu selityksessä Kiveen ja Seitsemään veljekseen, joka niin ikään päättyy kultaisen auringon kiertoon ja karistelee näin topeliaanis-runebergiläisissä harhoissa elävän Suomen ja suomen kielen hereille:
– ”Aika velikultia” voidaan lukea Seitsemän veljeksen lopetuksen varjolauseena: ”Aika” (päivän kierto, historian kulku), ”veli” (veljekset, rivisotilaat), ”kultia” (auringon kultaiset säteet, pauhun jälkeinen rauha).
Monimutkaiseksi välillä menee, mutta antoisaahan tuo spekulointi!
Mukaan loppulausetarkasteluun ovat päässeet suomalaisista lisäksi Haavikko/Lieksman – Barr-niminen mies; Idström – Veljeni Sebastian; Kihlman – Kallis prinssi sekä Liksom – Everstinna.
Rosa Liksomin loppulause kuuluu: ”Huoneessa leijuivat lumihiutaleet.” Inessiivissä siis. Laittaisipa lukemaan, jos tuon lopun kirjasta ensin tavaisi! Sekin päätös saa selityksensä:
– Kalervo Palsan maalaukset mieleen tuova lause on täynnä symboliikkaa, sillä huone vertautuu ihmisruumiiseen, lumihiutaleet unohdukseen ja kuolemaan.
Goldingin Kärpästen herra, Fitzgeraldin Kultahattu, Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Pynchonin Painovoiman sateenkaari ja Wolfin Majakka monen muun mukana tulevat lopetetuiksi selvityksen kera.
Ja koska esseistä on kysymys, me lukijoina voimme hyvinkin esittää vastalauseen ja tarjota omia selvityksiä perusteluin tai perustelematta, koska taidekirjaan tutustuminen on enempi tunnetason juttu.
Että herättihän tämä teos!
Mikon arvio:
On kuuluisia romaanien aloituksia, vaan entäs ne loput? Tuleeko muuta mieleen kuin Tuntemattoman sotilaan lopettava ”Aika velikultia”? Sinikka Vuola ja Tommi Melender tutustuvat teoksessaan romaanien lopetuksiin: mistä ne rakentuvat, mitä niissä tapahtuu, mikä on lopetuksen merkitys lukijan ja kirjailijan kannalta?
Kaksiosainen teos koostuu ensinnäkin Vuolan ja Melenderin dialogina kirjoittamista esseistä, joissa käsitellään lopetuksia eri kanteilta ja toisaalta kolmestakymmenestä pienoisesseestä, jotka käsittelevät yksittäisiä teoksia ja niiden lopetuksia. Juonipaljastuksilta ei voida välttyä, olkoonkin että käsiteltävien romaanien joukossa ei ole sellaisia, jotka tyhjenisivät loppusanojen tietämiseen.
Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijaa, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa.
– Tommi Melender
Tarkoituksena on ollut helppo lähestyttävyys kaikille kirjallisuuden ystäville, mutta sekä Vuola että Melender ovat lukijoita, joita juoni ei kirjassa liiemmin kiinnosta. Tämän antaisin ehkä lukijallekin ohjeeksi: jos on nimenomaan juonista kiinnostunut lukija, Maailmojen loput ei palvele samalla tavalla kuin enemmän vaikkapa romaanien kielestä tai maailmoista kiinnostunutta lukijaa. Teoksen asenne on vähän elitistinen.
On esseissä snobismin lisäksi myös oikein kelpo huomioita mahdollisista romaanirakenteista ja tavoista kirjoittaa romaani. Noudattaako kirjailija tarkkaa suunnitelmaa, vai eteneekö vain alusta kohti loppua sen mukaan, miten tarina vie? Tuleeko aloituskuva ensin, vai onko aloitus viimeinen asia, joka kirjaan kirjoitetaan? Mahdollisuudet ovat monet. Usein käy silti niin, että kielellisesti kiinnostavin materiaali on kirjan alussa ja jossain vaiheessa teos väljähtyy. Muun muassa tällaisia Melender ja Vuola pohdiskelevat, niin kirjoittajan kuin lukijan näkökulmista.
Lopuksi on vielä kolmekymmentä pientä esseetä erilaisista teoksista, joita tarkastellaan nimenomaan lopetuksen näkökulmasta. Mukana on tuttuja klassikoita (Tuntematon sotilas, Sivullinen, Tuulen viemää, Majakka, Olemisen sietämätön keveys, Liisan seikkailut ihmemaassa, Jos talviyönä matkamies, Rouva Bovary), mutta myös vähän tuntemattomampia teoksia. Esseet ovat kiinnostavia ja tuovat tuttuihinkin teoksiin uusia näkökulmia. Näitä olisi voinut lukea enemmänkin. Esseistä saa myös lukuvinkkejä, sillä nämä kirjat eivät latistu siihen, vaikka loppulauseet tietäisikin.
Odotukseni eivät Maailmojen loppujen kohdalla kenties aivan täyttyneet. Alkuesseiden tietty elitismi jäi ärsyttämään (Melender ja Vuola ovat molemmat lukijoina aivan erilaisia kuin minä ja voi olla, että luen kirjaan liiaksi sitä näkökulmaa, että heidän tapansa lukea on se oikea), eikä keskusteluesseistä tarttunut aivan sellaisia oivalluksia kuin vaikkapa Rakennenautintoja-kirjasta. Pienoisesseet nostivat kokonaisuuden kuitenkin positiivisen puolelle.