Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Me bushfinnit olisimme journalisteina ilman BBC-vuosia ammatillisesti, henkisesti ja mahdollisesti myös asenteellisesti nykyistä kalpeampia versioita itsestämme. BBC ja Lontoo avarsivat ajatteluamme ja tekivät meistä monista suvaitsevaisia maailmankansalaisia.
Näin kommentoi toimittaja Risto Uimonen kirjan esipuheessa.
Kun lukee Uimosen, Hanna Rajalahden ja Ilpo Salosen toimittaman kirjan lopussa olevaa listaa toimituksen henkilöstöstä vuosina 1940–1997, ei voi välttyä siltä kiusalliselta huomiolta, että BBC koulutti ja piti listoillaan kylmän sodan aikana tulevia vaikutusvaltaisia suomalaisia, joiden tehtävänä oli aitiopaikalla kuiskia varmaa tietoa luotettujen korviin.
Risto Uimonen, yksi näistä entisistä bushfinneista, Hesarin entinen toimituspäällikkö ja Kalevan päätoimittaja, tietokirjailija ja entinen arvostettu Julkisen sanan neuvoston vaikutusvaltainen puheenjohtaja, todennäköisesti myös yksi tämän hankkeen taustapiruina toimineista primus motoreista ja kollegoidensa innostajista, myöntää avoimesti bushfinnien roolin.
Täällä Lontoo -kirjalla on paikkansa muisteluina median nykymaailmassa, jota vaivaa kiusallinen historiattomuus sekä unohdus (juuri katsoin vastapainona Yleltä tv-dokumentin Moskovan kirjeenvaihtajien ongelmista). BBC:n toimittajana uransa aloittanut legendaarinen ja sivistynyt eurooppalainen Erkki Toivanen sanoo kirjassa Salosen artikkelissa otsikolla ”Yks tavallinen Toivonen”: ”Tarjolla oli Moskovan räikeä propaganda, Amerikan äänen räikeä hallituspropaganda tai sitten BBC:n maltillinen propaganda.”
Tätä taustaa vasten voi sanoa kirjan olevan suomalaiseen tapaan maltillinen ja keskitietä suomalaiseen tapaan kulkeva kompastumatta typeryyteen tai paljastamatta liikoja. Mutta miksi tätä bushfinneista kertovaa kirjaa ei ole kirjoitettu aiemmin? Miksi se tuli vasta vuonna 2020? Selityksen siihen löytää Uimosen tunnustuksesta: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”.
Asia oli poliittisesti arka 1990-alun puoliväliin saakka, kun Suomi yritti irtaantua Venäjästä ja lähestyä poliittisesti länttä herättämättä Venäjää uniltaan antamalla ymmärtää, että vodkanhuuruinen tekoystävyys vielä sitoi suomalaispoliitikkojen käsiä. Ei sitonut. Se oli ovelaa pelaamista aikaa vastaan odottaen sopivaa hetkeä hypätäkseen verhojen takaa lännen kelkkaan.
Kirjaa ei ole kuitenkaan kirjoitettu huonon omantunnon herättyä kolhiintuneen maineen puhdistamiseksi tai karman kiillottamiseksi tai jopa omaa kolhiintunutta omaatuntoa puhdistavaksi anteeksipyyteleväksi tunnustus- ja paljastuskirjaksi. Päinvastoin. Kirja on kirjoitettu paljastuskirjaksi, jossa viitataan silmää iskien bushfinnien pyhään isänmaalliseen tehtävään.
Aiheesta on kirjoitettu myös maailmalla, ja jopa Suomessakin. Filosofian tohtori Marek Fields on tutkinut aihetta ja kirjoittanut BBC:n suomenkielisestä toimituksesta väitöskirjassaan Reinforcing Finland’s Attachment to the West : British and American Propaganda and Cultural Diplomacy in Finland 1944-1962, ja sen pohjalta kirjoittamassaan kirjassa Lännestä tuulee : Britannian ja Yhdysvaltojen propaganda kylmän sodan Suomessa (Art House, 2019).
Täällä Lontoo -kirjan keskeinen väittämä BBC:n suomenkielisen toimituksen puhtaista jauhoista toimia sananvapauden puolesta journalistisin perustein toistuu liiaksikin ollakseen sellaisenaan täysin uskottava väite, siitä huolimatta, että he olivat kyllä osaavia ja oivaltavia toimittajia omana aikanaan. Kirjasta selviää muuten ehkä yllättäväkin tieto, että ensimmäiset bushfinnit palkattiin lyömään kiilaa suomenkielisissä ohjelmissaan Suomen ja Saksan väliin, ei osaksi lännen mediasotaa.
Uimonen kirjoittaa propagandatarkoituksen olleen tuolloin jo niin vahva, että siitä käytiin jopa ajoittain kovaa suukopua suomalaisten medioiden ja poliitikkojen keskuudessa. Se on ilmeisesti totta. Uimosen kirjoituksen viittaussuhteet paljastavat hänen edelleenkin kantavan sydämessään pyhää tehtäväänsä lännen propagandan oikeuttamisessa Suomessa: ”Kun liittoutuneet maat olivat kukistaneet Saksan, Neuvostoliiton muodostama uhka Suomelle korostui Britannian ulkoministeriön arvioissa.”
Tämä näkyi Uimosen mukaan siinä, että kun BBC lopetti lähetyksensä Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan näiden maiden kielillä jo 1957, mutta suomi jäi lähetyskieleksi aina vuoteen 1997 saakka. ”Britannian hallitus halusi jatkaa Suomen tukemista ja sen pitämistä osana länttä myös niillä keinoilla, joita radioaallot tarjosivat. Lontoossa ei myöskään luotettu tuossa vaiheessa Yleisradion mahdollisuuksiin luotettavan informaation välittäjänä.”
Uimosen sanat ”myös niillä keinoilla” ja Yleisradion mollaaminen (ehkä pelottavan kommunistin, Hella Wuolijoen, esimerkin järkyttämänä – Hellahan vasemmistolaisti Ylen ohjelmatarjonnan kertaheitolla tuomalla radioaalloille ohjelman nimeltään Työmiehen tunti, ja 1070-luvun alussa oli punainen Reporadio sekä lopussa Raatikaisen normalisoitu Yle) antavat huutia kirjan vakuutteluille ammatillisista periaatteista johtotähtenään BBC:n ottama Intian paikka brittien kirkkaimpana kruununjalokivenä maailmassa.
Kirjassa puhuvat tehtäviensä pyhyydestä ja itsestään varmat bushfinnit, kuten toimittaja Kari Mänty artikkelissaan otsikolla ”Max Jakobsonin ura lähti lentoon BBC:stä”. He ovat niin innoissaan omasta länsimielisestä arvokonservatismistaan, etteivät malta pistellä sinne tänne edes piikkejä liberaaliin ja vasemmistolaisen suuntaan: ”Jakobsonissa vahvistui käsitys, että meno Englannin kanaalin vastakkaisilla rannoilla oli erilainen. Englannin demokratiassa ei Ranskan tapaan vallinnut vapaus, veljeys ja tasa-arvo vaan yksilöllisyys, eriarvoisuus ja suvaitsevaisuus.”
Mänty kertoo Jakobsonista jonottamassa maailman ehkä tunnetuimman aatehistorioitsija Isaiah Berlinin luennoille. Mutta miksi hän ei kerro tarkemmin, mitä Jakobson oppi tai miten Berlin vaikutti hänen ajatteluunsa tai oli vaikuttamatta? Se olisi ollut kiinnostavampaa ja syvällistä journalismia. Entä tekikö hän Berlinistä ohjelman? Berlin, jota pidettiin liberaalina sosiaalidemokraattina, oli kirjoittanut vuonna 1939 Karl Marxin elämäkerran ja oli yksi tuon ajan suurista ajattelijoista sekä tunnetuista nimistä.
Myöhemmin Berlin oli tavallaan kollega Jakobsonille, kun hän piti BBC:lle vuonna 1952 kuuluisaksi tulleen luentosarjansa Freedom and its Betrayals ja seuraavana vuonna luennon History as an Excuse, joka ilmestyi myös myöhemmin esseenä Historical Inevitability.
Entä mikä oli BBC:n rooli Jakobsonin ajattelun kehityksessä ja mitä hän oikeasti Lontoossa teki? Jakobson oli sivistyneenä ja syvällisesti politiikkaa ja yhteiskuntaa ja niiden mekanismeja tuntevana tavallaan kuin Suomen oma Henry Kissinger. Jakobsonin ajattelun kehittymistä olisi ollut hedelmällistä verrata Berlinin vastaavaan jo siksikin, ettei Berlin ollut pragmaatikkona minkään puolesta tai mitään vastaan ehdottomasti sellaisenaan, vaan loi oman synteesinsä kaikesta mahdollisesta. Tämä asia yhdisti myös näitä kahta edellä mainitsemaani viisasta miestä myöhemmin omissa toimissaan ja ajattelussaan. Mutta muuten Männyn luku Jakobsonista on kirjan kiinnostavinta luettavaa – eikä kirja ole muutenkaan hassumpi, sillä se kertoo asioista, jotka ovat jääneet melko tuntemattomiksi suuren yleisön silmissä. Jakobson onneksi kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kirjan Englanti valinkauhassa (WSOY, 1952).
Toimittajien kirjoittama kirja itsestään ei paljoa yllätyksiä tai suuria paljastuksia tarjoile. On silti eräs kirjoitus, josta paistaa läpi vaiettuja vakoojamaailman pikkusalaisuuksia tai taustoja. Pertti Salolainen ei salaile muistellessaan, miten virolaistaustainen BBC:n suomenkielisen toimituksen päällikkö Hillar Kallas, kirjailija Aino Kallaksen poika, tarkasti ensin hänen luotettavuutensa, ennen kuin tutustutti Salolaisen pieneen virolaisemigranttien lontoolaisryhmään, joka toimi Rautaesiripun molemmilla puolin Viron vapauttamiseksi.
Kun suomalaistoimittajilla oli näinkin varma näkemys siitä, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja, ja kenen puolella he toimivat, on kummallista, että politiikkaan heistä eksyivät vain Max Jakobson ulkoministeriön ja myöhemmin EVA:n johtotehtäviin. Erkki Raatikainen (SDP:n puoluesihteeri ja Yleisradion pääjohtaja) ja Pertti Salolainen nousivat politiikan korkeimmille paikoille, Salolainen kokoomuksen puheenjohtajuuden ja ministeriyden jälkeen myös jopa takaisin tuttuun kaupunkiin Suomen Lontoon-suurlähettilääksi.
Mikä olisi oikea nimitys näille bushfinneille? Kyseessä oli informaatiosota, mutta jotain oleellista asian käsittelystä tuntuu puuttuvan. Tässä olisi aihetta kriittiselle lisätutkimukselle vastapariksi tälle nyt esillä olevalle ”muistelmakirjalle”. Vakoojia he eivät olleet, vaikka tunsivatkin heitä, se on hyvä muistaa. Hyvin asioista perillä olevia toimittajia Suomesta maailmalla!
Yksi selitys miksi näin on, on se, että toimittajat tekivät virallisen työnsä toimittajina huolellisesti ja näkyvästi, samoin suomalaiseen tarkkaan tapaan oletettavasti myös epävirallisen tehtävänsä toimia viestien viejinä ja kontaktien välittäjinä osana toimitus- ja uutistyötä. Tässä raja vakoilun kanssa on häilyvä ja epäilyttävä myös siksi, että paljon tapahtuu piilossa kulisseissa.
Nyt kun Suomi on ajautunut ensin EU:n ja sitten Naton jäsenyyden myötä avoimesti yhdeksi lännen tärkeimmäksi etuvartioksi, ei ole enää häpeällistä tunnustaa Uimosen tapaan rivien välistä olleensa osa tätä suurelta osin vieläkin piilossa olevaa länsimaista propagandaverkostoa, jonka tehtävänä oli yrittää pitää suomalaiset oikeistopoliitikot tietoisina, ettei heitä ole hylätty Rautaesiripun taakse (Rautaesirippu kulki Suomen läpi niin henkisesti kuin fyysisestikin) taistelemaan yksin uhittelevaa Neuvostoliittoa vastaan.
Länsi vakuutti näin ja näytti maailmalle, erityisesti Neuvostoliiton johtamalle blokille, että Suomi oli tärkeä osa länttä – eihän muuten muutama vuosi sitten brittipääministeri Boris Johnson olisi käynyt näyttävästi Helsingissä allekirjoittamassa paperin, jolla ei ollut muuta merkitystä kuin rivien välistä uhittelua ja propaganda-arvoa Putinin johtaman Venäjän suuntaan.