Afrikkalaisia ja afrikkalaistaustaisia kirjailijoita

Tähän listaan on koottu Kirjavinkeissä arvioituja afrikkalaisia ja afrikkalaistaustaisia kirjailijoita. Mukaan on otettu ensisijaisesti Afrikassa syntyneitä kirjailijoita, mutta myös esimerkiksi yhdysvaltalaisen Tomi Adeyemin kaltaisia kirjailijoita, jotka ovat vahvasti afrikkalaistaustaisia ja joiden kirjoissa on siinä määrin afrikkalaisia vaikutteita, että mukanaolo tällä listalla tuntuu mielekkäältä.

Marguerite Abouet

Norsunluurannikkolainen, Ranskassa lapsesta asti asunut Abouet (s. 1971) on sarjakuvaromaaneihin erikoistunut kirjailija, jonka esikoisteos on sarjakuva Aya : Elämää Yop Cityssä (piirtänyt Clément Oubrerie). Valitettavasti ranskaksi kuusiosaisesta sarjasta on saatu suomeksi vain ensimmäinen osa.

Toisin kuin monet muut, Abouet ja Oubrerie eivät ratsasta Afrikan eksotiikalla eksotiikan itsensä vuoksi, eikä kehitysmaiden ”normaaleja” ongelmia nosteta ollenkaan esille. Aya on humoristinen, elämäniloinen ja värikäs ihan luonnostaan.

– Hannu (Aya : Elämää Yop Cityssä)

Tomi Adeyemi

Yhdysvalloissa syntynyt, nigerialaistaustainen Adeyemi (s. 1993) on tullut tunnetuksi Veren ja luun lapset -kirjasta alkaneesta Orïshan perintö -sarjasta. Nuortenfantasiakirjojen trilogia on voittanut palkintoja ja saanut kirjoittajalleen mainetta. Kirjojen maailma on afrikkalaishenkinen ja perustuu nigerialaiseen jorubakulttuuriin.

Veren ja luun lapset on juonikuvioltaan tutunoloinen nuorelle yleisölle kirjoitettu fantasiatarina. [..] Nigerialaiseen jorubakulttuuriin perustuva mytologia ja maailma on kiehtova, mutta jää ehkä vähän taka-alalle kaiken touhuamisen ja nopean paikasta toiseen kiitämisen seassa. Nigerialaiset arviot kirjasta eivät myöskään ole ihan täysin ihastuneita kirjan maailmaan; tämä on amerikkalainen nuortenkirja nigerialaisin maustein, ei nigerialainen kirja.

– Mikko (Veren ja luun lapset)

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀

Nigerialainen Adébáyọ̀ (s. 1988) nousi esikoisteoksellaan Älä mene pois kansainväliseen suosioon ja useiden palkintojen ehdokaslistoille. 1980-luvulle sijoittuva yhteiskunnallinen romaani kuvaa nuoren nigerialaisen avioparin vaikeuksia lapsettomuuden kanssa kulttuurissa, jossa monilapsisuus on tavoiteltua.

Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun loppuun, jolloin Nigeriassa kuohui. Perhe-elämän draaman taustalle piirtyy Nigerian yhteiskunta, jossa valta vaihtuu levottomuuksien kautta. Toinen konfliktin ulottuvuus on sukupolvien välinen: Yejiden ja Akinin modernimpi sukupolvi vastaan vanhemman sukupolven perinteet.

– Mikko (Älä mene pois)

Chimamanda Ngozi Adichie

Nigerialainen Adichie (s. 1977) saavutti menestystä jo esikoisteoksellaan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Varsinainen läpimurtoteos oli Biafran lipun mukaan nimetty, Nigerian sisällissodasta kertova Puolikas keltaista aurinkoa. Adichien feministinen pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä jaettiin Ruotsissa joululahjaksi kaikille 16-vuotiaille vuonna 2015 ja Suomessakin kirja jaettiin kaikille yhdeksäsluokkaisille vuonna 2017.

Adichien kirjan nigerialaiset päähenkilöt kuuluvat igboihin, joiden itsenäis­tymi­staistelu Biafran sota (1967–1970) oli. Kirja kertoo sotaa edeltäneen ajan oloista ja sodan aikaisista tapahtumista tavalla, joka välttää musta­valkoi­suuden, mutta ei sodan todellisuutta. Nuoren naiskirjailijan työn tulos on mittava ja tärkeä historiaa elävöittävä lukuromaani, joka kertoo tavallisista ihmisistä ja heidän sodastaan: siellä auringonpuolikkaan alla.

– Elina (Puolikas keltaista aurinkoa)

Isoke Aikpitanyi

Nigerialainen Aikpitanyi joutui ihmiskaupan uhriksi ja tuotiin Eurooppaan prostituoiduksi. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan teoksen Musta, kaunis ja kaupan italialaisen Laura Maragnanin kanssa.

Tästä pääsen takaisin ongelmaani: Musta, kaunis ja kaupan -kirjan sanoma on ajatuksia herättävä, mutta valitettavasti kirjan kaunokirjalliset ansiot eivät nouse aiheen tasolle. Isoke kertoo itsestään ja muista tytöistä korostetun naiivisti yksinkertaisella kielellä, mikä tuntuu enemmän tyylikeinolta kuin aidolta kertojan ääneltä. Kirjan kieli on päälausepainotteista ja luvut ovat lyhyitä. Kirja on joka tapauksessa helppolukuinen, ja teksti on sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu.

– Maarit (Musta, kaunis ja kaupan)

Alaa al-Aswani

Egyptiläinen al-Aswani (s. 1957) on kirjallisesti menestyneen isän poika, joka opiskeli hammaslääketiedettä Kairossa ja Chicagossa. Ensimmäisen romaaninsa hän julkaisi jo 1990. Suomeksi arabiaksi kirjoittavalta kirjailijalta on saatu toinen romaani Yacoubian-talon tarinat ja kolmas romaani, Chicagon yliopiston egyptiläisyhteisöä kuvaava Chicagolaisittain.

Melkoinen seurue, siis. Henkilöitä oli aika lailla, takaliepeen kuvauksessa on onneksi hyvä tiivistelmä, josta saattoi luntata, jos joku lipsui mielestä. Kenelläkään ei tässä kirjassa mene erityisen mukavasti, eikä onnellisia loppuja kannata odottaa. Al-Aswani on kehitellyt kiinnostavan, ristiriitaisen yhteisön, jossa suhde uuteen pysyvään tai väliaikaiseen kotimaahan ja välit koti-Egyptiin vaihtelevat reippaasti laidasta laitaan. Sekä Egyptin että Yhdysvaltojen ongelmat korostuvat.

– Mikko (Chicagolaisittain)

Tahar Ben Jelloun

Marokkolaisen Ben Jelloun (s. 1944) äidinkieli on darija eli Marokossa puhuttava arabia, mutta hän kirjoittaa ranskaksi ja on asunut 1970-luvulta lähtien Ranskassa. Läpimurtoteos Seitsemäs portti ilmestyi 1985 ja vuonna 1987 hän voitti ensimmäisenä Maghreb-maista tulleena kirjailijana Goncourt-palkinnon. Ben Jellounia on pidetty Nobel-ehokkaana. Ben Jellounia on suomennettu kymmenisen teosta, niin romaaneja kuin pedagogisiakin tekstejä, ja Kirjavinkeissä niistä on arvioitu Tyyntä Tangerissa ja Lähtö.

Olisi väärin kuitenkaan sanoa, että Tyyntä Tangerissa olisi mitenkään loputtoman synkkää luettavaa. Ei suinkaan! Tahar Ben Jelloun kirjoittaa ilmavaa ja joutuisaa tekstiä, jossa kaiken kurjuuden keskellä vanhuksen loputon ihmisviha ja naljailunhaluinen sarkasmi muuttuvat vähitellen jopa miedosti koomisiksi elementeiksi. Päähenkilöä on taatusti vaikea rakastaa, mutta kovin inhimillinen hän on.

– Hannu (Tyyntä Tangerissa)

Lina Ben Mhenni

Tunisialainen internetaktivisti Ben Mhenni (s. 1983–2020) tuli tunnetuksi yhtenä harvoista omalla nimellään bloggaavista tunisialaisista aktivisteista. Teos Tunisialainen tyttö : Arabikevään bloggaaja raportoi vuoden 2011 arabikevään tapahtumista. Valitettavasti Ben Mhenni menehtyi vuonna 2020 autoimmuunisairaudesta seuranneisiin komplikaatioihin.

En ole ollut viime aikoina oikein tietoinen arabimaailman tapahtumista, joten kirja oli sikäli kunnon infopaketti. Toisaalta tämän sijoittaminen osaksi suurempaa kokonaisuutta ja kunnollisen kokonaiskuvan saaminen olikin sitten melko hankalaa. Jos kirja olisi ollut pidempi kuin nykyiset 63 sivua, asioita olisi voitu käsitellä enemmän eri näkökulmista tai muuten syventää sisältöä. Nyt tuntui, että se oli liian lyhyt ja olisin halunnut tietää asioista enemmän ilman erillistä tarvetta googlettaa.

– Veera (Tunisialainen tyttö)

Lauren Beukes

Eteläafrikkalainen Beukes (s. 1976) tunnetaan erityisesti Säkenöivät tytöt -sarjamurhaajatrillerin kirjoittajana. Vuonna 2013 ilmestynyt kirja nousi uuteen suosioon vuonna 2022 ilmestyneen Shining Girls -tv-sarjan myötä. Tutustumisen arvoinen on myös Tähtivaeltaja-palkittu urbaanifantasia Zoo City.

Zoo City on jännittävä ja omaperäinen urbaanifantasia, jossa on raikkaita ideoita. Johannesburg on myös melko epätavallinen tapahtumapaikka, joka antaa kirjalle oman säväyksensä.

– Mikko (Zoo City)

Calixthe Beyala

Kamerunissa syntynyt Beyala (s. 1961) muutti Ranskaan 17-vuotiaana stipendiaattina ja julkaisi esikoisteoksensa 23-vuotiaana. Beyalan kirjailijanura on sittemmin ollut parinkymmenen teoksen mittainen, mutta suomeksi on saatu vain Ranskan Akatemian palkitsema kasvukertomus Assèze, afrikkalainen.

Lopulta elämä vie Assèzen monien muiden kamerunilaisten tavoin Pariisin, jossa paperittomana siirtolaisena yritetään saada pariisilaisesta elämänsyrjästä kiinni keinolla millä hyvänsä. Siinä sivussa Kamerunissa kuohuu. Teos antaa Afrikasta ja afrikkalaisuudesta melko synkeän ja toivottoman kuvan.

– Mikko (Assèze, afrikkalainen)

André Brink

Eteläafrikkalainen Brink (1935–2015) kirjoitti sekä afrikaansiksi että englanniksi. Hän oli 1960-luvulla afrikaansinkielisen kirjallisuusliikkeen avainhahmoja ja osana toimimassa apartheid-hallintoa vastaan. Brinkin varhaisemmissa teoksissa apartheid on isommassa osassa, myöhemmissä tarkastellaan elämää demokraattisemmassa Etelä-Afrikassa. Kirjavinkeissä arvioitu Pirunlaakso ei kuitenkaan näitä yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdiskele.

Pirunlaakso on erittäin taitavasti punottu tarina. Arvoitukset paljastuvat kerros kerrokselta. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja sangen persoonallisia. On mielenkiintoista lukea yksi visio siitä, minkälaiseksi elämä muotoutuu, jos pieni yhdyskunta eristäytyy lähes täysin muusta maailmasta. Miten heidän uskomuksensa vähitellen muuttuvat alkuperäisestä värittyen paikallisten tapahtumien ja olojen mukaan.

– Inkeri (Pirunlaakso)

NoViolet Bulawayo

Taiteilijanimen takana on zimbabwelainen ja Yhdysvalloissa opiskellut Elizabeth Zandile Tshele (s. 1981), joka sai ensimmäisenä mustana afrikkalaisnaisena kaksi Booker-ehdokkuutta. Esikoisromaani, novellikokoelmamainen kasvukertomus Me tarvitaan uudet nimet ilmestyi 2013 ja sai runsaasti mainetta ja palkintoehdokkuuksia. Toista romaania on saatu sitten odotella, kunnes Orwellin Eläinten vallankumoukseen viittaava Glory ilmestyi vuonna 2022.

Kirja käy läpi afrikkalaisia kliseitä – AIDS, despootit, köyhyys – mutta sillä on oma värikäs äänensä. Lasten maailman kautta välittyvät synkätkin tapahtumat piirtyvät omintakeisella tavalla. Suomentaja Sari Karhulahdelle kiitos hyvästä käännöksestä: kieli elää ja on monipuolista. Kirja on mielenkiintoisesti erilainen verrattuna lukemiini vanhempaa sukupolvea edustaviin afrikkalaiskirjailijoihin, kuten Ngugi wa Thiong’oon.

– Mikko (Me tarvitaan uudet nimet)

Mia Couto

Portugalilaisten siirtolaisten lapsi Couto (s. 1955), oikealta nimeltään António Emílio Leite Couto, osaltaan Portugalin siirtomaavallan syrjäyttämiseksi. Häntä pidetään yhtenä Mosambikin tärkeimmistä kirjailijoista. Tyyliinsä Couto on saanut vaikutteita eteläamerikkalaisesta maagisesta realismista. Coutolta on 2000-luvun alussa suomennettu kaksi romaania, Plumeriaveranta ja Flamingon viimeinen lento.

Varsinaisen tapauksen sijaan kirja käsitteleekin enemmän siirtomaavallan ja sisällissodan perintöä. Tizangaran hallintojohtaja taisteli sisällissodassa kapinallisten puolella, mutta on nyt samanlainen riistäjä kuin entiset siirtomaaherrat ja jäähdyttää toimistoaan sairaalasta varastetulla generaattorilla. Tapahtumat saavat lopulta täysin hulluja käänteitä ja loppuhuipennus on suorastaan eeppinen. Flamingon viimeinen lento on hauska kirja, joka kuvaa hienosti tärkeileviä vallanpitäjiä.

– Mikko (Flamingon viimeinen lento)

Akwaeke Emezi

Nigeriassa syntynyt Emezi (s. 1987) on nuoremman nigerialaissukupolven maineikkaimpia edustajia. Esikoisteos Makeaa vettä tarkastelee itsetuhoisuutta, monipersoonaisuutta ja traumoja nigerialaisen perinteisen henkimaailmakäsityksen kautta. Teos sai paljon huomiota ja palkintoja. Ehdokkuus Women’s Prize for Fictioniin herätti keskustelua, koska Emezi on sukupuoleltaan trans ja non-binäärinen. Ensimmäinen suomennos Vivek Ojin kuolema on sekin värikäs ja mielenkiintoinen teos.

”Onko ihminen ylipäätään olemassa, ellei kukaan näe häntä?”, kysyy päähenkilö Vivek tässä mielenkiintoisesti rakentuvassa, koskettavassa tarinassa. Vivekiä itseään on vaikea nähdä, sillä hän piilottaa todellisen itsensä toisten katseilta. Hän ei ole se, jona häntä pidetään. Todellisena Vivekinä hän ei pysty näyttäytymään, koska pelkää tulevansa vanhempiensa ja yhteisön hylkäämäksi. Vain muutamat ystävät ja Vivekin serkku Osita tietävät, mutta hekin salaavat. Erityisesti Vivekin vanhemmilta. Lukijalle Vivek tulee näkyväksi vähitellen ja lähinnä eri kertojien kautta, Vivekin itsensä kertomana vain vihjeenomaisesti. 

– Seija (Vivek Ojin kuolema)

Dipo Faloyin

Yhdysvalloissa syntynyt ja Nigeriassa varttunut Faloyin on tietokirjailija, joka on kirjoittanut kehutun Africa Is Not a Country -kirjan, joka murtaa Afrikkaan liittyviä stereotypioita.

Nigerialais-amerikkalainen Dipo Faloyin käsittelee hauskassa kirjassaan mis­tä nämä stereotyyppiset käsitykset oikein kumpuavat ja miten historia on vai­kuttanut modernin Afrikan syntyyn. Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä maini­ta, mistä tämä kirja ei kerro. Ainakin itselleni tuli kirjan mainosteksteistä sel­lainen kuva, että kirja käsittelisi juurikin modernia Afrikkaa ja kasvavan keski­luokan elämää, josta länsimaalaiset ovat pääsääntöisesti ihan kujalla. Aivan kirjan loppuosaa lukuunottamatta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kirjan näkökulma on enemmän historiassa.

– Titta (Africa Is Not a Country)

Nura Farah

Suomalainen Farah (s. 1979) kertoi esikoisteoksessaan Aavikon tyttäret naisen elämästä itsenäistyvässä Somaliassa. Itsenäinen jatko-osa Aurinkotyttö jatkoi sitten seuraavan sukupolven tarinaa, pääosassa oli Aavikon tyttärien päähenkilön tytär. Novellikokoelma Lumimaa kuvaa somalitaustaisten ihmisten Suomessa kohtaamia vaikeuksia, sekä suomalaisten taholta että erityisesti naisten asemaa suomalaisen kulttuurin ja oman yhteisön välissä.

Shamsu itse haluaisi opiskella ja tehdä elämässään muutakin kuin synnyttää lapsia ja paimentaa lampaita, mutta vanhemmat, etenkin isä, näkevät Shamsun kauppatavarana avioliittomarkkinoilla. Kylässä käy nuoria miehiä, jotka tuovat koulusivistyksen ja lukutaidon sanomaa ja kannustavat tyttöjen­kin koulutukseen, mutta vastaanotto on nuivaa.

– Mikko (Aurinkotyttö)

Nuruddin Farah

Somalialainen Farah (s. 1945) julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1970 ja on sen jälkeen ollut yksi modernin itäafrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä. Farah joutui jättämään Somalian taakseen itsenäistymisen jälkeisissä levottomuuksissa. Farah on sittemmin asunut ja opiskellut eri puolilla maailmaa. Suomeksi Farahilta on saatu Blood in the Sun -trilogian muodostavat Karttoja, Elämisen lahja ja Perhesalaisuuksia, jotka ilmestyivät alunperin 1986–1998.

Kirja on kerrottu harvinaisesti enimmäkseen toisessa persoonassa. Se on muutenkin varsin runollinen ja kaunopuheinen teos, jossa juonenkuljetus jää sivuosaan. Tapahtumien aikajärjestys ei aina ole ilmeinen ja mukana on unia ja muuta epätodellista, joten tapahtumien seuraaminen ei ole aina helppoa. Juonikeskeinen lukija ei ole kotonaan Karttojen parissa.

– Mikko (Karttoja)

Gaël Faye

Ranskalais-ruandalainen Faye (s. 1982) on syntynyt Burundissa ja pakeni hutujen ja tutsien välistä Burundin sisällissotaa Ranskaan 13-vuotiaana. Faye kirjoitti nuoruusvuosistaan palkitun ja menestyneen kirjan Pienen pieni maa, joka kertoo miten huoleton lapsuus Burundissa muuttui sodan hutujen ja tutsien välisen konfliktin myötä. Toistaiseksi kirja on Fayen ainoa ja hän on tehnyt enemmän uraa rap-laulajana.

Gabyn tarina on kiehtova. Kirja on aika pieni, vain vähän yli 200-sivuinen, eikä siten sukella tapahtumiin kovin syvälle. Hienosti kirjailija Gaël Faye onnistuu kuitenkin kuvaamaan lapsen näkökulmaa kasvaviin levottomuuksiin ja lopulta sotaan, katujengeihin ja eurooppalaisten paniikkiin kansanmurhan keskellä. Gabylle isän ranskalaisuus on lopulta matkalippu turvaan ja naapurin kreikkalainen rouva Economopoulos portti kirjojen maailmaan, josta löytyy sotaa ja kansanmurhaa laajempia maailmoja. Gabyn äidin kautta taas nähdään kansanmurhan kauhut pahimmillaan.

– Mikko (Pienen pieni maa)

Petina Gappah

Zambiassa syntynyt ja Zimbabwessa kasvanut Gappah (s. 1971) on opiskellut lakia ja saavuttanut kansainvälistä menestystä kirjailijana. Gappahin läpimurtoteos oli Muistojen kirja, kertomus albiinotytöstä, joka odottaa zimbabwelaisessa vankilassa tuomiota valkoisen miehen murhasta. Esikoisteos, novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta valottaa hienosti, millaista nykypäivän Zimbabwessa on ja Pimeydestä loistaa valo puolestaan tarkastelee David Livingstonen viimeistä matkaa Afrikasta takaisin Englantiin. Toinen novellikokoelma Rotten Row on vielä suomentamatta.

Kertomus on värikäs ja sen afrikkalainen näkökulma kolonialismin pyrkimyksiin on virkistävä. Halimalla on oma, henkilökohtaista itsenäisyyttä ja vapautta korostava kulmansa, Wainwright taas haluaisi päästä tuomaan Kristuksen valoa Afrikan pakanoille ja sivuhenkilöille Gappah on kirjoittanut hyvinkin kriittisiä näkökulmia valkoisen miehen valloituksia kohtaan. Oivallista työtä.

– Mikko (Pimeydestä loistaa valo)

Abdulrazak Gurnah

Vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Gurnah (s. 1948) kuvaa teoksissaan juuriltaan kiskottuja, vieraantuneita ja ei-toivottuja itäafrikkalaisia. Palkinto myönnettiinkin kolonialismin vaikutusten luotaamisesta ja pakolaisten kohtaloiden kuvaamisesta. Ainoa toistaiseksi suomennettu teos Loppuelämät kertoo elämästä Tansanian alueen eri valtioissa ja territorioissa 1900-luvun alusta Tansanian itsenäistymiseen asti.

Kieleltään nobelisti Gurnahin ja suomentaja Einari Aaltosen teos on odotta­mattoman sujuva ja vaivaton. Loppuelämät on helppolukuinen kirja, tarina etenee sujuvasti ja tasaisesti. Kirja on laadukasta työtä. Henkilöt piirtyvät sen sivuilta persoonallisina ja värikkäinä, ja tansanialaisen pikkukaupungin elä­mänmeno välittyy hyvin. Loppuelämät näyttääkin kuin vaivihkaa, millaista tavallisten ihmisten arkielämä oli, ja kirjassa näkyy myös häivähdyksiä tek­nologian saapumisesta maataloudesta ja kaupasta eläneeseen yhteisöön.

– Mikko (Loppuelämät)

Yaa Gyasi

Ghanassa syntynyt, mutta kaksivuotiaasta asti Yhdysvalloissa asunut Gyasi (s. 1988) teki läpimurtonsa heti esikoisromaanillaan Matkalla kotiin. Ensimmäinen käynti Ghanassa parikymppisenä synnytti idean kirjasta, joka kertoo kahden sisarpuolen sukulinjojen tarinat 1700-luvulta eteenpäin. Toisesta tulee brittikuvernöörin jalkavaimo, toinen rahdataan orjana Amerikkaan. Toinen romaani Maa ja taivas kertoo maahanmuuttajuudesta, neurotieteistä, uskonnollisuudesta ja huumeriippuvuudesta.

Matkalla kotiin tuntuu hieman novellikokoelmalta, koska luvut ovat niin erillisiä toisistaan. Etenkin nykyaikaa lähestyttäessä kirjaan tulee vinjettimäisyyttä, luvut tuntuvat enemmän jotain tiettyä ilmiötä kuvaamaan kirjoitetulta katkelmilta. Suuremmin ei kuitenkaan sovi valittaa: Matkalla kotiin onnistuu kuitenkin olemaan hyvin vakuuttava kaunokirjallinen kuvaus orjakaupasta, mustien asemasta ja afroamerikkalaisten elämästä. Hurjalta tuntuu myös ajatus siitä, että tämä on kirjoittajansa esikoisteos. Taitavaa tekstiä!

– Mikko (Matkalla kotiin)

Femi Kayode

Nigerialainen Kayode on opiskellut psykologiaa, mutta tehnyt uransa mainosalalla. Siinä sivussa hän on kirjoittanut paljon ja opiskellut rikoskirjallisuutta yliopistotasoisesti. Maisterintutkinnon lopputyö voitti kustantamon ja yliopiston rikoskirjapalkinnon ja julkaistiin romaanina Pimeän jäljillä. Teoksessa setvitään tositapahtumiin perustuvaa lynkkaustapausta, johon liittyy muun muassa yliopisto-opiskelijoiden salattuja kultteja.

On mielenkiintoista saada luettavaksi uusia tarinoita Nigeriasta. Maa ei ole ai­van yhdentekevä: se on yksi maailman väekkäimmistä, ennusteiden mukaan 2050-luvulla kolmanneksi väekkäin. Siksikin on kiinnostavaa saada näkökul­mia nykypäivän Nigeriaan – vaikka sitten tällaisen jännittävän rikoskirjallisuu­den kautta. Jännärijuonen takana näkyvät nigerialaisen yhteiskunnan jännit­teet, kuten konfliktit kristittyjen ja muslimien välillä ja epäluuloisuus, joka val­litsee eri heimojen ja eri kielivähemmistöjen välillä. Nigeriakin on valtiona län­simaiden, tässä tapauksessa lähinnä brittien, luomus, jossa on saman valtion sisään yhdistetty erilaisia alueita, jotka eivät luonnostaan muodosta mitään yhtenäistä valtiota.

– Mikko (Pimeän jäljillä)

Yasmina Khadra

Tämän taiteilijanimen takana on algerialainen Mohammed Moulessehoul (s. 1955), joka on yksi tunnetuimpia algerialaisia kirjailijoita. Ranskaksi kirjoittavan Khadran teoksia on julkaistu yli 50 maassa. Taiteilijanimen käyttö sai alkunsa Algerian armeijassa, jossa Moulessehoul käytti salanimiä välttääkseen armeijan sensuurin. Yasmine Khadra -nimi tulee Moulessehoulin vaimon etunimistä: vaimo allekirjoitti jossain vaiheessa kustannussopimukset sensuurin kiertämiseksi. Khadran kansainvälinen läpiurtoteos oli vuonna 1997 ilmestynyt Morituri. Suomeksi Khadralta on saatu ”fundamentalistitrilogia” Kabulin kyyhkyset, Bagdadin kutsu ja Attentaatti.

Khadra näyttää oivaltavasti, miten brutaali hallinto, ”maa, jonka virallinen kieli on ruoska”, luhistaa tavalliset ihmiset. ”Heidät on tapettu kauan ennen kuin he ovat kuolleet”, kirjoittaa Khadra. Naisten alistettua asemaa taleban-aikana on kuvattu paljonkin, mutta tämä kirja kertoo, miten noissa oloissa nimenomaan heidän miehensä, patriarkaaliset perheenpäät, hukkaavat minuutensa. Mohsen on mennä järjiltään, kun hän ei tajua miten saattoi menettää moraalinsa ja heittää kiven. Atiq taas ahdistuu tahollaan ja ajautuu impulsiivisiin tekoihin, joita joutuu pohtimaan.

– Elina (Kabulin kyyhkyset)

Juan Tomás Ávila Laurel

Kun Laurel (s. 1966) syntyi, hänen kotimaansa oli yhä Espanjan siirtomaa. Laurel kirjoittaa espanjaksi. Ensimmäinen englanniksi julkaistu kirja on myös ainoa, joka Laurelilta on saatu suomeksi: Yössä vuori roihuaa muistelee lapsuutta pienellä saarella Atlantilla. Laurel viihtyi kotimaassaan pitkään vastustamassa diktatuuria, mutta elää nykyisin maanpaossa Espanjassa.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole, vaan kirjailija kertoilee eletystä elämästä. Kaikenlaisesta on pulaa ja elämässä on lapsen silmin katseltuna paljon vaikeasti ymmärrettävää. Miksi perheen isoisä istuu vain huoneessaan, eikä viihdy muiden miesten seurassa ja tuo kalaa kotiin? Kirja kertoo myös koko saarta ravistelleista vastoinkäymisistä. Metsäpalo tekee tuhojaan ja kolera niittää synkkää satoaan saarella. Näillekin tapahtumille löytyy selityksensä ja seurauksensa.

– Mikko (Yössä vuori roihuaa)

Alain Mabanckou

”Afrikan Samuel Beckettiksi” kutsuttu Mabanckou (s. 1966) syntyi Kongon tasavallassa. Opiskeltuaan lakia yliopistossa hän sai stipendin, jolla pääsi opiskelemaan Ranskaan. Esikoisromaani Bleu-Blanc-Rouge ilmestyi vuonna 1998. Mabanckoulta on suomennettu kaksi teosta, mukaanlukien Mabanckoun parhaiten tunnettu teos Kuppinurin, joka kuvaa juoppoa entistä opettajaa ja tämän kantabaarin elämänmenoa.

Yhtä kaikki Kuppinurin on tajunnanvirtavyörytystä, jossa juoppo entinen opettaja Kuppinurin saa kantabaarinsa omistajalta vihon ja komennon ikuistaa baari kertomukseksi, koska ”se aika kun isoäiti sängynpohjalta kertoi tarinoita oli nyt loppu ja kirjoitettu sana oli astunut sen sijaan sillä sehän jää, sanat ne ovat pelkkää mustaa savua ja villikissan pissaa”. Kuppinurin tarttuu toimeen ja antaa palaa tekstiä, jossa ei pisteitä tai kappalejakoja tunneta, teksti räjähtää paperille sellaisenaan ja kertoo baarin taustasta, parin sen kanta-asiakkaan traagiset tarinat ja myös kertojan itsensä elämästä, jossa siinäkään ei hyvin käynyt.

– Mikko (Kuppinurin)

Nais Mason

Kenialainen Mason (s. 1960) kertoo Toivo-muistelmateoksessaan elämästään HIV-positiivisena naisena Keniassa.

Tämä on lopulta positiivinen kertomus vahvasta naisesta, joka kaikista vastustuksista huolimatta löytää oman tiensä ja tehtävänsä joidenkin halveksunnasta ja väheksynnästä huolimatta. Kirja kannattaa lukea jo aivan faktatietojenkin takia, koska tässä kerrotaan muun muassa miksi HI-virus leviää niin helposti Afrikan maissa kulttuurin ollessa hyvin erilainen kuin esimerkiksi Euroopassa. Suosittelen, hyvällä asenteella ja asiallisesti kirjoitettu, informatiivinen henkilökuva Nais Masonista ja hänen elämästään.

– Irja (Toivo)

Maaza Mengiste

Etiopiassa syntynyt Mengiste (s. 1974) pakeni perheineen Etiopian sisällissotaa ollessaan neljävuotias. Mengiste vietti lapsuutensa Nigeriassa, Keniassa ja Yhdysvalloissa ja on sittemmin opiskellut Italiassa ja Yhdysvalloissa. Mengiste on kirjoittanut siirtolaisuudesta, Etiopian vallankumouksesta ja Afrikan eteläpuolisten maahanmuuttajien vaikeuksista Euroopassa. Mengisten esikoisromaani Beneath the Lion’s Gaze kertoo Etiopian sisällissodasta. Toinen romaani Varjokuningas kertoo 1930-luvulla käydystä toisesta Italian ja Etiopian välisestä sodasta, pääosassaan orpo piika.

Varjokuningas tarkastelee sotaa pienestä näkökulmasta, vaikka yhtenä näkö­kulmahenkilönä kirjassa esiintyykin itse keisari Haile Selassie. Pääpaino on kuitenkin muualla. Pääosassa on orpo piika Hirut, joka elää armeijan upseerin Kidanen taloudessa eikä omista muuta kuin isänsä vanhan kiväärin. Wujigra eli ranskalainen Fusil Gras -kivääri on Hirutin isän perintöä, edellisestä Etiopian ja Italian vastaisesta sodasta 1800-luvun puolelta. Hirut joutuu kuitenkin luopumaan kivääristään, kun talon emäntä Aster sen löytää ja kaikki aseet kerätään Etiopian armeijan tarpeisiin.

– Mikko (Varjokuningas)

Kayo Mpoyi

Zairessa (nykyisin Kongon demokraattinen tasavalta) syntynyt Mpoyi (s. 1986) muutti Ruotsiin kymmenvuotiaana. Mpoyin esikoisromaani Virtaavan veden sukua sijoittuu kuitenkin Tansaniaan, jossa Mpoyikin perheineen asui ennen muuttoaan Ruotsiin.

Oma viehätyksensä näissä afrikkalaisissa tarinoissa on. Taustalla vaikuttaa siirtomaa-aika, tässä tapauksessa Kongon julmat belgialaiset siirtomaaisännät, joiden jättämä leima näkyy monta sukupolvea myöhemmin. Naisten asema, uskonnon käyttäminen alistamisen ja väkivallan työkaluna, afrikkalaisen kulttuurin monimuotoisuus… Tässä on paljon kiinnostavia aineksia. Monipuolinen kirja.

– Mikko (Virtaavan veden sukua)

Ngũgĩ wa Thiong’o

Kenialainen Thiong’o (s. 1938) aloitti kirjailijanuransa 1960-luvulla englanniksi syntymänimellään James Ngugi. Vuonna 1967 ilmestynyt Nisun jyvä (ensimmäinen suomennettu kenialainen romaani) myötä Thiong’o omaksui fanonilaisen marxismin, vaihtoi kirjoituskielen englannista äidinkieleensä kikujuun ja vaihtoi nimensä kikujunkieliseksi. Thiong’oa pidetään yhtenä merkittävimmistä itäafrikkalaisista kirjailijoista ja hänen nimensä mainitaan usein Nobel-veikkauksissa. 25 vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Variksen velho oli kansainvälinen menestysteos.

Variksen velho on hulppeaa satiiria, jota kerrotaan värikkäällä ja liioittelevalla kielellä. Teoksen henkilökaarti on mielipuolinen: Valtias itse ja Valtiaan taistelevat ministerit, korruptoituneet liikemiehet ja poliisit, Aburirian Kansan Ääni -liike, itse Variksen velho… Teos poukkoilee taianomaisesti suuntaan jos toiseen. Ngugi wa Thiong’o kuvaa armottomasti taikauskoa, siirtomaavallan rippeitä, mustien vallanpitäjien alemmuudentunnetta valkoisia kohtaan, länsimaiden finanssilaitosten teräksistä otetta – satiiri on terävää ja meno farssia.

– Mikko (Variksen velho)

Trevor Noah

Eteläafrikkalainen koomikko Noah (s. 1984) on tullut tunnetuksi satiirisen The Daily Show -uutisohjelman juontajana. TV- ja komediauransa ohessa Noah on julkaissut bestselleriksi nousseen muistelmateoksen Laiton lapsi, joka kertoo rikollisesta lapsuudesta: Etelä-Afrikassa mustan naisen ja valkoisen isän lapsi oli vuonna 1984 vaikea tapaus. Noah oli lapsena vaikeassa välikädessä: liian tumma valkoiseksi, liian vaalea mustaksi, eikä kulttuurisesti oikein istu värillisten joukkoon.

Noah itse identifioituu mustaksi, koska kokee kuuluvansa eniten siihen porukkaan, hän muun muassa puhuu useita afrikkalaisia kieliä, mikä on pääasiassa afrikaansia puhuvien värillisten näkökulmasta epäilyttävää. Identiteettikysymysten mutkikkuus käy hyvin ilmi ja se, miten apartheidin yksi olennainen osa oli nimenomaan luoda ristiriitoja mustien ja värillisten kesken ja välille.

– Mikko (Laiton lapsi)

Chigozie Obioma

Nigerialainen Obioma (s. 1986) on kirjoittanut kaksi romaania, joista molemmat ovat päässeet Booker-palkintoehdokkaiksi. Esikoisromaani Kalamiehet sijoittuu 1990-luvulle eteläiseen Nigeriaan, jonka yhteiskunnan tilaa kirja kuvaa 10-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Toista romaania, Kyprokselle sijoittuvaa An Orchestra of Minorities, ei ole vielä suomennettu.

Obioman kieli on kaunista, ja ilmaisussa on voimaa. Kalamiesten jokainen luku alkaa upealla luontovertauksella ja sen selityksellä. Heinäsirkat ovat enteitä. Isä oli kotka. Ikenna oli pyton. Ja niin edelleen. Vähitellen mukaan hiipivä tragedia tiivistyy loppua kohti suorastaan trillerimäiseksi jännitykseksi, eikä rauhallisen, hieman iloisenkin alun jälkeen kirjaa lopulta pysty laskemaan käsistään ennen loppuratkaisua. Kalamiehet vaatii hieman aikaa, mutta on sen arvoinen.

– Hannu (Kalamiehet)

Gaile Parkin

Sambiassa syntynyt Parkin on elänyt ja työskennellyt monissa Afrikan maissa. Hän on kirjoittanut paljon koulukirjoja ja lastenkirjoja. Aikuistenkirjojen puolella Parkin tunnetaan Kigalin kakkukauppa -kirjasta alkavasta sarjasta, joissa päähenkilö Angel leipoo kakkuja ja neuvoo ihmisiä näiden ongelmissa.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään kertomusta kakuista, juoruilusta ja paikallisten ongelmista. Mukana kulkee vahvasti jaettujen Afrikan maiden problematiikka ja heimot. Tässä käsitellään myös paljon naisten ja tyttöjen ongelmia, muun muassa toimeentuloa, ehkäisyä sekä tyttöjen ympärileikkausta (johon naisilla on aivan oma pikku keinonsa). Yleensäkin kirjan teemat ovat afrikkalaiseen yhteiskuntaan ja valkoisiin avustusjärjestöihin liittyviä, vaikka sitä ei ehkä heti huomaa. Ongelmat ja tematiikka eivät ole tässä esillä mitenkään korostetusti, ne vain kuuluvat paikalliseen elämään.

– Irja (Kigalin kakkukauppa)

Boualem Sansal

Algerialainen Sansal (s. 1949) on insinööri ja taloustieteilijä, joka alkoi kirjoittaa kirjoja jäätyään 50-vuotiaana eläkkeelle korkeasta virasta Algerian hallituksessa. Ranskaksi kirjoittavalta Sansalilta on julkaistu suomeksi vain yksi teos, Ranskan akatemian palkitsema Hyvitys, joka kertoo Ranskassa asuvista algerialaisista veljeksistä, joiden isä paljastuu natsiksi.

Sansal vetää paksuja yhtäläisyysmerkkejä natsien ja fundamentalisti-islamistien välille, nimittäen islamistien riivaamia lähiöitä keskitysleireiksi. Viestiä paukutetaan lukijan päähän tukevalla otteella. Mahtuupa kirjaan yksi kirjaimellisestikin yksisilmäinen imaami. Hieman paksua on saarnaaminen, mutta vaikeapa fundamentalistisia uskonkiihkoilijoita kohtaan on sympatioita tuntea.

– Mikko (Hyvitys)

Taiye Selasi

Mistä maasta Selasi (s. 1979) on kotoisin? Hän on syntynyt Iso-Britanniassa ja varttunut Yhdysvalloissa, mutta hänen vanhempansa ovat ghanalaista ja togolaista alkuperää ja ovat asuneet Saudi-Arabiassa ja Ghanassa. Selasi käsittelee kirjoituksissaan kuitenkin afrikkalaisuutta ja afropolitanismia. Selasilta on ilmestynyt yksi romaani, Ghana ikuisesti, jossa hän kuvaa sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinaa.

Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa. Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.

– Kaisa (Ghana ikuisesti)

Ousmane Sembène

Senegalilainen elokuvaohjaaja ja tuottaja Sembène (1923–2007), jota kutsuttiin ”afrikkalaisen elokuvan isäksi”, oli myös huomattava kirjailija. Suomeksi Sembèneltä on saatu vain yksi kirja, hänen mestariteoksenaan pidetty Jumalan puupalikat. Senegalin itsenäistymisvuonna 1960 ilmestynyt romaani kertoo afrikkalaisten rautatieläisten lakosta 1940-luvulla, jota pidettiin yhtenä isona siirtomaiden historian murroskohdista.

Valkoiset odottavat, että lakko murtuu nopeasti, kuten edellinen, vuoden 1938 lakko. Mustat työläiset eivät kuitenkaan tällä kertaa anna periksi, vaikka heidät yritetään näännyttää hengiltä. Työtaistelua käydään useammalla rintamalla: tarinaa kerrotaan niin Dakarissa, Thièsissä kuin Bamakossa. Kirja seuraa niin lakkolaisia kuin heidän vaimojaan, niin rautatieyhtiön johtajia kuin lakkopäälliköitä ja rikkureita. Henkilögalleria on laaja.

– Mikko (Jumalan puupalikat)

Wole Soyinka

Akinwande Oluwole Babatunde Soyinka (s. 1934) oli ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Soyinka palkittiin vuonna 1986. Soyinkalta on suomennettu neljä teosta, viimeksi Isara vuonna 1992. Eipä Soyinka kovin monta romaania ole kirjoittanutkaan: nobelistin bibliografiasta löytyy kolme romaania ja viisi muistelmateosta. Valtaosa Soyinkan tuotannosta on näytelmiä.

On Isara myös kieltämättä melkoisen raskasta luettavaa. Koko Soyinkan kuvaama aika ja kulttuuri ovat itselleni varsin vieraita, eikä tarttumapintaa tunnu ainakaan alkuun löytyvän (olin lukenut hyvän matkaa yli kolmasosan ennen kuin ymmärsin, missä ajassa kirjassa liikuttiin). Lukemista hankaloittavat myös lukuista heimokieliset sanat ja ilmaukset, joiden selvittämiseksi joutuu jatkuvasti loikkimaan kirjan lopun sanasto-osioon. Jonkinlaista kompromissiä olisin ehkä toivonut autenttisuuden ja luettavuuden välille. Mutta mitä pidemmälle Isaran poluille eksyy, sitä palkitsevammalta Wole Soyinkan teksti alkaa maistua. Herkulliset keskustelut, kovasti aidonoloiset henkilöt, länsimaisen imperialistisen kulttuurin rinnakkainelo perinteisten heimoperinteiden kanssa, kristinuskon lomittuminen luonnonuskontojen kanssa. Ja niin edelleen.

– Hannu (Isara)

Ahmad Khalid Tawfiq

Lääkäri Tawfiq (1962–2018) oli todella ahkera kirjailija, joka kirjoitti urallaan satoja kirjoja, parhaimmillaan yli 20 kirjaa vuodessa – päivätyön ohessa. Tawfiq oli ensimmäinen moderni arabiankielinen kauhu- ja scifikirjailija. Kansainvälisesti Tawfiqin tuotannosta tunnetaan lähinnä dystopiaromaani Utopia.

Tämänkertainen Utopia sijoittuu tulevaisuuden Egyptiin. Yhteiskunta on järkkynyt, kun Yhdysvallat teki Lähi-idän öljyvarannoista arvottomia kehittämällä öljylle korvikkeen. Egyptin yhteiskunta on hajonnut kahtia: eliitti on vetäytynyt muurien ja vartijoiden taakse ja kärsivä köyhälistö muurien ulkopuolelle.Kirja kertoo utopialaisista nuorista vuosikymmen romahduksen jälkeen. Eliitin pennut elävät yltäkylläisyydessä. Kun saatavilla on kaikki mahdolliset nautinnot, mikään ei tunnu miltään.

– Mikko (Utopia)